Yhdessä he sitten menivät samaan huoneeseen, jossa Cynthia oli viettänyt koko päivänsä yksinäisyydessä.
Cynthian tunteet olivat jotenkin samanlaiset kuin lapsen, joka on ollut tottelematon ja tavattu itse teossa, ja hän oli vihainen itselleen ja heikkoudelleen, että asian niin piti olla. Mutta huoneeseen tultuaan hän seisoi allapäin eikä katsonut toveriinsa, jonka silmissä oli harmin ja hämmästyksen ilme.
»Miksi te karkasitte?» kysyi Crispin vihdoin tyynellä, tasaisella äänellä.
Kysymys oli Cynthian vihastuneelle mielelle kuin tuulenpuuska hiipuvalle hiillokselle. Hän vetäisi päätään uhmaten taaksepäin ja katsoi Crispiniin tuimasti.
»Sanon teille», huudahti hän, mutta vaikeni sitten äkkiä. Tuli sammui hänen silmistään ja ne laajenivat hämmästyksestä hänen nähdessään suuren, punaisen läikän laajenevan Crispinin vasemman olkapään kohdalla. Hänen ihmetyksensä muuttui kauhuksi hänen huomatessaan, mitä laatua tahra oli, ja muistaessaan, että toinen hänen saattajistaan oli ampunut Crispiniä kohti.
»Oletteko haavoittunut?» hän sammalsi.
Väsynyt hymy levisi Crispinin kasvoille ja se vain lisäsi hänen kalpeuttaan. Sitten, ikään kuin hän olisi hymyynsä ponnistanut viimeiset voimansa, hän horjahti äkkiä seistessään. Hän lähti astumaan tavoitellakseen tuolia, mutta kompastui jo toisella askelella ja kaatui ilman muuta pitkälleen, vasen käsi sydämellä ja oikea suorana eteenpäin. Veren menettäminen ja viime aikojen nukkumattomuuden aiheuttama väsymys oli tehnyt tehtävänsä, niin rautaisen luja kuin mies olikin.
Silmänräpäyksessä Cynthian viha katosi. Hirvittävä pelko, että Crispin oli kuollut, valtasi hänet, ja hänen kauhuaan lisäsi tieto, että hän itse oli aiheuttanut hänen kuolinhaavansa. Tuskan huokaus pääsi häneltä hänen laskeutuessaan polvilleen Crispinin viereen. Hän nosti Crispinin pään syliinsä ja puhutteli häntä nimeltä ikään kuin äänen olisi pitänyt riittää palauttamaan hänet taas elämään ja tietoisuuteen. Vaistomaisesti hän aukaisi miehen takinkauluksen ja koetti vetää takin hänen päältään nähdäkseen hänen haavansa laadun ja mahdollisesti tukkiakseen verenvuodon, mutta hänellä ei ollut voimaa siihen ja hän jätti yrityksensä voimatta tehdä muuta kuin kuiskata miehen nimeä.
»Crispin, Crispin, Crispin!»
Hän kumartui suutelemaan miehen valkeata, tahmeaa otsaa, sitten hänen huuliaan, ja silloin kulki värähdys Crispinin ruumiin läpi ja hän avasi silmänsä. Hetken ne näyttivät elottomilta ja tylsiltä, mutta muuttuivat sitten kysyviksi.