Cynthia rakasti häntä — hän tiesi sen nyt, ja se tieto oli hänelle äkkiä selvinnyt. Mitä saattoi siihen verrattuna hänen uskollisuutensa, kunniansa ja valansa hänelle antaa? Mitä merkitsi hänelle tuo kurja olio, hänen poikansa, joka oli ylenkatsonut häntä?
Hän taisteli siinä suurimman taistelunsa maaten pitkänään maassa, pää
Cynthian sylissä.
Jos hän olisi taistellut sen silmät kiinni, niin olisivat ehkä kunnia ja vannottu vala voittaneet sinä päivänä, mutta hän avasi silmänsä ja ne tapasivat Cynthian katseen.
Hetken he siten katsoivat toisiinsa, miehen nälkäinen katse tunkeutui Cynthian kirkkaansinisiin syvyyksiin. Noihin syvyyksiin hukkui hänen sielunsa ja tukehtui hänen kunniansa.
»Cynthia», huudahti hän. »Jumala minua armahtakoon, minä rakastan sinua!» Ja hän meni taas tajuttomaksi.
Kuudeskolmatta luku
Huudahdus, jota Cynthia ei käsittänyt muuta kuin puoleksi, kaikui vielä hänen korvissaan, kun ovi lensi auki ja kynnyksen yli astui nopeasti keikarimaisesti puettu nuori herrasmies ja aivan hänen kintereillään estelevä isäntä.
»Minähän sanoin sinulle, senkin valehteleva koira», sanoi nuori mies, »että näin hänen ratsastavan tallipihaan, ja hänen täytyy antaa minulle tilaisuus paikata tappioni. Mene hiiteen, sinä pirun jälkeläinen.»
Cynthia katsahti ylös hätääntyneenä ja hänet huomatessaan iloinen keikari pysähtyi hämillään.
»Piru vieköön, madam, en tiennyt — en osannut arvata…» Hän vaikeni havaitessaan vihdoinkin sopimattoman puhetapansa ja kumarsi syvään.