»Te saatte hevoseni, sir, ja velkakirjani myös», sanoi Foster varmasti.
»Teidän velkakirjanne ei ole minulle niinkään arvoinen, sir. Aion lähteä Englannista huomenna enkä tiedä milloin palaan.»
Ja niin kaupasta vihdoin sovittiin. Cynthian palvelija herätettiin ja hänen käskettiin nousta. Hevoset valjastettiin Crispinin ajoneuvojen eteen ja Crispin, nojaten Harry Fosterin käsivarteen, laskeutui alakertaan ja sieltä ajoneuvoihin.
Lontoon keikarin jäätyä kiroilemaan, vannomaan, sadattelemaan ja noitumaan Crispinin suurenmoisuutta vierivät tämän vaunut yön pimeydessä Ipswichia kohti.
Kello kymmenen aikaan aamulla he pysähtyivät Garter-majatalon ovelle. Mutta ajopelien heittely oli vaivannut Crispiniä niin ankarasti, että hänet oli kannettava majataloon. Hän oli hyvin levoton Lady Janesta, koska ei päässyt satamaan sitä kuulostamaan, kun häntä äkkiä tuli tiedustelemaan rehevä, punanaamainen olio, joka kysyä tokaisi jotenkin suoraan, oliko hän sir Crispin Galliard. Ennen kuin tämä ennätti vastata, mies ilmoitti olevansa Thomas Jackson, Lady Janen kapteeni, ja Crispin olisi mielellään huutanut ilosta kuullessaan tämän uutisen.
Mutta hänen maatessaan vihdoin kuunarin hytissä hänen mietteensä muuttuivat pian miellyttävistä katkeriksi. Hän oli lähtenyt tuomaan Cynthiaa poikansa luo ja oli antanut kunniasanansa työn suorittamisesta. Miten hän nyt täytti lupauksensa? Niinä hetkinä, jolloin oli yksin, hän kiroili epätoivoissaan sitä Cynthian seuralaista, joka kömpelyydessään oli haavoittanut häntä eikä ollut tähdännyt hieman alemmaksi, jotta olisi siten ratkaissut hänen elämänsä onnettoman arvoituksen ainiaksi. Turhaan hän koetti lohduttaa itseään ja vähentää poikaansa kohtaan tekemäänsä vääryyttä sillä ajatuksella, että juuri hän oli se mies, jota Cynthia rakasti, eikä hänen poikansa, että hänen poikansa ei merkinnyt Cynthialle mitään ja että Cynthia ei koskaan olisi lähtenyt hänen kanssaan, jos oli tiennyt hänen kosineen toisen puolesta.
Ei. Teko oli ruma ja tuli vielä rumemmaksi siksi, että hän oli tehnyt sen toisia pahoja tekojaan sovittaessaan. Kotvan aikaan hän oli miltei raukkamainen. Hän oli pyytämäisillään kapteeni Jacksonia purjehtimaan Calais'n ohi johonkin muuhun satamaan Ranskan rannikolla. Mutta hän oli heti halveksien hylännyt raukkamaisen paon ajatuksen ja päätti, kävi miten tahansa, kohdata poikansa, esittää hänelle totuuden ja jättää hänen arvosteltavakseen, kuinka voimakas kohtalo oli ollut.
Maatessaan kuumeisena ja ärtyisenä laivan hytissä hän miltei joutui vihaamaan Kennethiä. Hän muisti hänet ainoastaan onnettomana alhaisena olentona, milloin tekopyhänä, milloin keikarina, toisinaan virrenvinguttajana ja toisinaan elostelijana, mutta aina teeskentelevänä, aina raukkamaisena eikä koskaan miehenä, jonka hän ylpein mielin voisi tunnustaa pojakseen.
Heillä oli myötäinen tuuli ja illan tullen tuli Cynthia, joka vähän aikaa oli ollut poissa hänen vuoteensa äärestä, ilmoittaen, että Ranskan rannikko oli jo näkyvissä.
Crispinin vastaus oli syvä huokaus, ja kun Cynthia kiusoitteli häntä sen vuoksi, koetti Crispin hymyillä, mutta hymy oli vieläkin surullisempi. Hetken hän jo aikoi uskoa tytölle kaiken, kertoa hänelle, millaisessa asemassa hän oli, ja siten jakaa taakan kahden kannettavaksi. Mutta hän ei tohtinut tehdä sitä. Cynthia ei saisi sitä koskaan tietää.