Crispin veti syvään henkeä kuten kärsivä konsanaan, ja hetken vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sitten häneltä pääsi katkera nauru.
»Uljaasti vastattu, teidän pyhyytenne», huudahti hän purevan katkerasti. »Ihmettelen, että olette vaihtanut saarnastuolin miekkaan, että olette heittänyt papin kauhtanan ja pukeutunut sotisopaan. Tässä on teille tekstien teksti, uljas presbyteeriläis-Taavetti — älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi, olkaa sääliväisiä niinkuin tekin toivoisitte, että teitä kohtaan oltaisiin — märehtikää sitä, kunnes pyöveli saapuu huomisaamuna. Hyvää yötä.»
Ja heittäytyen pitkälleen vuoteelle koetti Crispin hakea lohtua unesta.
Hänen jäsenensä olivat väsyneet ja hänen sydämensä oli kipeä.
»Te käsitätte minut väärin, sir Crispin», huudahti nuorukainen miltei häveten Crispinin moitetta ja peläten myös hieman sitä, että hänen oma armahduksensa saattoi käydä kyseenalaiseksi puuttuvan säälin vuoksi kanssasyntistään kohtaan. »En puhunut omasta puolestani, vaan kuten kirkko opettaa.»
»Ellei kirkko opeta sen paremmin, olen iloinen, etten ole kuulunut sen miehiin», murahti Crispin.
»Omasta puolestani», jatkoi nuorukainen välittämättä epäkunnioittavasta keskeytyksestä, »kuten olen sanonut, säälin teitä kaikesta sydämestäni. Enemmänkin. Niin voimakkaan pahan mielen, niin suuren inhon tunnen rinnassani, että jos nyt pääsisimme vapauteen, niin mielelläni yhtyisin kanssanne kostamaan pahantekijöillenne.»
Sir Crispin nauroi.
Hän arvosteli miestä äänensävyn eikä sanojen mukaan ja edellinen kuulosti ontolta.
»Minne on järkenne paennut, oi viisastelija?» huudahti Crispin pilkallisesti. »Missä on teidän kirkon oppinne? Kosto on minun, sanoo Herra! Häh!»
Viimeisen, halveksuntaa ja katkeruutta täynnä olevan huudahduksensa jälkeen hän paneutui nukkumaan.