Hän oli kirottu, vakuutti hän itselleen. Hänen täytyi kuolla yksinään, kuten oli elänytkin.
Kahdeksas luku
Luonto otti omansa ja huolimatta epätoivoisesta tilastaan Crispin vaipui uneen. Kenneth istui kyyryssä tuolillaan ja kuunteli pelonsekaisella ihmetyksellä toverinsa säännöllistä hengitystä. Hänellä ei ollut Galliardin hermoja eikä hänen välinpitämättömyyttään kuolemaan nähden, joten hän ei voinut seurata hänen esimerkkiään eikä edes saattanut käsittää, kuinka ihminen niin lähellä iankaikkisuuteen astumista ensinkään saattoi nukkua.
Hetken ajan hänen ihmettelynsä läheni vaarallisesti ihailua. Sitten hänen uskonnollinen kasvatuksensa vei voiton ja hänen vanhurskautensa tunsi miltei halveksumista miestä kohtaan, joka saattoi olla niin välinpitämätön sielustaan. Hän tunsi samaa kuin fariseus publikaania kohtaan.
Pian tuli säännöllinen hengitys hänelle kiusalliseksi. Se oli liian selvä todistus heidän sieluntilojensa vastakkaisuudesta. Kun Crispin oli kertonut elämäntarinansa, oli herännyt mielenkiinto ollut omiaan karkottamaan pelon kummituksen, jonka huominen päivä oli loihtinut esille. Nyt, kun Crispin oli hiljaa ja nukkui, palasi tuo peikko, ja nuorukainen tunsi itsensä synkäksi ja kauhistuneeksi.
Ajatus seurasi ajatusta hänen istuessaan tuolillaan pää rintaa vasten painuneena ja kädet yhteen puristettuina polvien välissä, ja ne koskivat suurimmalta osalta Skotlannin tapahtumista köyhiä aikoja ja Cynthiaa, hänen rakastettuaan. Saisiko Cynthia kuulla hänen lopustaan? Itkisikö tämä häntä? — ikään kuin se mitään merkitsisi! Jokainen ajatus, joka hänen mieleensä juolahti, johti aina huomiseen aamuun! Kauhistuen hän puristi käsiään tiukemmin ja hänen paljaalle otsalleen kihosivat hikikarpalot.
Vihdoin hän heittäytyi polvilleen, ei niinkään paljoa rukoillakseen kuin lausuakseen ilmi hentomielisen surunsa Luojalleen. Hän tunsi olevansa raukka — kaksin verroin raukka kuullessaan halveksimansa syntisen tasaisen hengityksen — ja hän koetti puhua itselleen, ettei gentlemannin sopinut arkaillen mennä kuolemaan.
»Huomenna olen rohkea. Olen oleva rohkea», mutisi hän itsekseen ja oli täysin tietämätön siitä, että turhamaisuus sellaisia saneli ja turhamaisuus häntä huomenna tukisi, koska paikalla tulisi olemaan muitakin, vaikka hänen mielensä nyt olikin masentunut. Sillä aikaa Crispin nukkui. Kun hän heräsi, pisti lyhdyn valo hänen silmiinsä ja hänen vieressään seisoi sitä pitelevä mustakaapuinen mies, jonka leveälierinen hattu esti kasvoja näkymästä.
Puoleksi unissaan ja kurkistellen kuin huuhkaja hän nousi vuoteeltaan.
»Olen aina pitänyt poltettua viiniä kylläkin hyvänä, mutta…»