»Suvaitse, oi Herra, vielä liikuttaa tämän kovan, paatuneen syntisen tunteetonta sydäntä, tämän häijyn valapaton, jumalanpilkkaajan…»
Pitemmälle hän ei päässyt.
Crispin ryntäsi jaloilleen, karkeat kasvot aivan papin kasvoissa kiinni ja silmät tulta iskien.
»Ulos», jylisi hän osoittaen ovea. »Ulos, heti, sillä minä en tahdo saada viimeisellä hetkelläni tuollaisen kolttuniekan elämää omalletunnolleni. Mutta mene, niin kauan kuin vielä jaksan sitä ajatella! Mene ja vie rukouksesi mennessäsi helvettiin.»
Pappi vetäytyi niin intohimoisen purkauksen edessä taaksepäin. Hetken hän näytti epäröivän, mutta kääntyi sitten Kennethiin päin, joka seisoi heidän takanaan äänettömänä. Mutta nuorukaisen presbyteerinen kasvatus oli opettanut häntä vihaamaan lahkolaisuutta yhtä voimakkaasti kuin paavinuskolaista tai itse paholaista eikä hänkään tehnyt muuta kuin uudisti Crispinin sanat, joskin ystävällisemmässä äänilajissa.
»Minä pyydän, menkää», hän sanoi. »Mutta jos tahdotte tehdä armeliaan työn, niin jättäkää meille lyhtynne. Tästä lähin tulee muutenkin olemaan kyllin pimeää.»
Pappi katsoi tutkivasti nuorukaista ja hänen nöyryytensä voittamana asetti lyhdyn pöydän päähän. Mennessään sitten ovea kohti hän pysähtyi ja kääntyi Crispinin puoleen.
»Minä menen, koska väkivalloin estätte minua tehtävääni toimittamasta. Mutta minä rukoilen puolestanne ja tulen vielä takaisin, kun kuoleman läheisyys ehkä saa sydämenne sulamaan.»
»Sir», sanoi Crispin kyllästyneenä, »te väsyttäisitte naisväenkin lörpötyksillänne.»
»Kas niin, kas niin», sanoi pappi kiiruhtaen ovea kohti. Kynnyksellä hän vielä pysähtyi.