»Jätän teille lyhdyn», sanoi hän. »Toivon, että se valollaan saisi mielenne hurskaammaksi.» Sen sanottuaan pappi poistui.
Crispin haukotteli äänekkäästi hänen mentyään ja ojenteli itseään.
Viitaten sitten makuusijaansa hän sanoi:
»Kas niin, nuori mies, nyt on teidän vuoronne.»
Kennethiä värisytti.
»Minä en voi nukkua», huudahti hän. »En voi!»
»Kuten tahdotte.» Ja olkapäitään kohautellen istuutui Crispin vuoteen reunalle.
»Kolkkoja lohduttajia nuo keropäiset suunsoittajat», mutisi hän. »Heitä on opetettu pitämään huolta vain sielusta, ihmisen ruumiin tarpeista he eivät välitä mitään. Täällä olen jo istunut kymmenkunta tuntia saamatta ruokaa tai juomaa. Ei sen vuoksi, että ruoasta niin paljoa välittäisinkään, mutta jumaliste, kurkkuni on yhtä kuiva kuin tuon keropään saarna, ja antaisin ilomielin neljä tuntia jäljellä olevista viidestä, jos saisin maljan poltettua viiniä. Kurjaa joukkoa he ovat, Kenneth, ajatellessaan, ettei mies, jonka täytyy aamulla kuolla, tarvitse ryyppyä illalla. Hohoi! Joku suuri valehtelija on sanonut, että joka nukkuu, hän syö. Jospa minä koettaisin nukkumalla unhottaa janoni.»
Hän oikaisihe makuutilalle ja vaipui heti uneen.
Kennethin vuoro oli herättää hänet seuraavalla kerralla.
Crispin aukaisi silmänsä ja näki, että nuorukainen vapisi kauhusta. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.