»No, mikä nyt hätänä? Saakeli soikoon, mikä teitä vaivaa?» huudahti hän.
»Eikö ole mitään keinoa, sir Crispin? Ettekö voi tehdä mitään?» valitti nuori mies.
Silmänräpäyksessä oli Galliard pystyssä.
»Poikaparka, pelottaako hirttonuoran ajatteleminen teitä?»
Kenneth nyökkäsi äänettömänä.
»Se on kurja kuolema, myönnän sen. Katsokaahan, Kenneth, minulla on miekka saappaanvarressani. Jos teitä miellyttää kylmä teräs enemmän, niin asia on selvä. Se on viimeinen palvelus, jonka teille voin tehdä ja olen niin helläkätinen kuin nainen. Juuri tähän, sydämen kohdalle, ja te ette tiedä mistään mitään ennen kuin olette paratiisissa.»
Kääntäen saappaansa vartta alaspäin hän työnsi kätensä oikeata säärtään pitkin siihen. Mutta Kenneth ponnahti taaksepäin huudahtaen:
»Ei, ei», ja peitti kasvonsa käsillään. »Ei sitä, te ette ymmärrä. Se
on itse kuolema, jota en halua. Samapa se millä tavalla se tapahtuu!
Eikö ole mitään keinoa päästä siitä? Eikö mitään mahdollisuutta, sir
Crispin?» pyysi hän kädet ristissä.
»Kuoleman lähestyminen tekee teistä raukan, sir», puhui toinen, johon nuoren miehen surkea käytös teki syvästi vastenmielisen vaikutuksen. »Eikö ole mitään keinoa, kysytte te. Tuossahan on ikkuna, mutta se on seitsemänkymmentä jalkaa maasta, ja tuossa on ovi, mutta se on lukossa ja vartija sen toisella puolella.»
»Minun olisi pitänyt tietää se. Minun olisi pitänyt tietää, että teette minusta pilkkaa. Mitäpä on kuolema teille, jolle elämällä ei ole mitään tarjottavana. Teille sen ajatus ei tuota mitään kauhua. Mutta minulle — ajatelkaa sir, minä olen tuskin kahdeksantoistavuotias», hän lisäsi nyyhkyttäen, »ja elämä on täynnä kauniita lupauksia. Oi Jumala, sääli minua!»