»Pöydän ääreen!»
Nuori mies, joka ymmärsi, mistä oli kysymys, vetäytyi taaksepäin aivan kuin olisi nähnyt jotakin saastaista.
»Ei koskaan!» alkoi hän. »En tahdo saastuttaa käsiäni…»
»Pöydän ääreen, houkka!» jylisi Crispin sellaisella äänellä, että harva olisi pystynyt sitä vastustamaan. »Onko nyt aikaa presbyteerisiin omantunnon kysymyksiin? Pöydän ääreen heti ja auttakaa minua pelaamaan pelini loppuun, taikka minä jumaliste…»
Päättämättä uhkaustaan hän tuli niin lähelle nuorukaista, että tämä tunsi kasvoillaan hänen viininlöyhkäisen henkäyksensä. Hänen ääntään, asentoaan ja ennen kaikkea hänen silmäystään säikähtäen nuori mies veti tuolin pöydän ääreen mutisten selityksiä, jotka olivat tarkoitetut hänelle itselleen jonkinlaiseksi lohdutukseksi heikkoudessa — koska muka oli kysymys ihmishengestä.
Galliard istuutui häntä vastapäätä niin pilkallinen hymy huulillaan, että nuori mies hätkähti.
Otettuaan kortit esille hän heitti osan niistä nuorukaiselle ja omat korttinsa hän levitti viuhkan muotoon käteensä. Kenneth noudatti ääneti esimerkkiä.
Yhä lähempänä ja selvempinä kuuluivat saapuvien askelet, valo välähti ikkunan edessä ja molemmat miehet muka pelaten korttia istuivat ja odottivat.
»Pitäkää varanne, master Stewart!» murisi Crispin happamesti ja huomattuaan ikkunassa kasvot, jotka pitivät heitä silmällä, hän lisäsi kovaäänisesti: »Minä lyön patakuninkaan!»
Ovessa kuului isku ja sen säestyksenä: »Avatkaa kuninkaan nimessä!» Sir Crispin kirosi puoliääneen. Sitten hän nousi ja viitaten viimeisen varoituksen Kennethille meni avaamaan ovea. Samoin kuin hän oli tervehtinyt äsken Hogania, tervehti hän nytkin kynnyksen yli astuvia tulokkaita.