»Laskekaa hänet irti, sanon minä», huudahti Crispin ja otti kumartuen
Kennethin käsivarresta kiinni ja pakotti hänet päästämään otteensa.
»Hän huutaa», sanoi Kenneth pelokkaana.
»Tuskinpa vain», nauroi Crispin. »Ei ainakaan vähään aikaan. Pitäkää huolta sotilaasta.»
Suu ammollaan makasi pappi lattialla haukkoen ilmaa kuin vasta vedestä nostettu kala. Vaikka hänen kaulansa oli aivan vapaa, sai hän otella vielä hetkisen, ennen kuin sai hengityskykynsä takaisin. Sitten hän nieli ilmaa läähättäen, kunnes näytti tukehtuvan sen ylenpalttisuuteen.
»Pyhän Yrjön nimessä», virkkoi Crispin, »tulinpa parhaaseen aikaan. Vielä sekunti, niin hänkin olisi ollut tiedottomana. Kas niin, nyt hän jo virkoo.»
Veri väheni taas papin pään pullistuneista laskimoista ja hänen kasvonsa alkoivat saada tavallisen kalpean värinsä. Äkkiä ne kalpenivat tavallisuuttaan kalpeammiksi, kun Crispin ojensi miekkansa hänen kaulaansa kohti.
»Jos liikut tai äännät, niin seivästän sinut lattiaan kuin kovakuoriaisen. Jos tottelet, niin sinulle ei tapahdu mitään pahaa», sanoi Crispin kylmästi.
»Tottelen teitä», vastasi pappi käheästi kuiskaten. »Vannon tottelevani. Mutta, hyvä herra, ottakaa armollisesti miekka kaulaltani. Se saattaa livahtaa sormienne läpi, sir», vaikeroi hän kauhun ilme silmissään. Missä olikaan nyt hänen jymisevä bassonsa ja entinen hyminänsä? Missä olikaan hänen naurettava majesteettisuutensa ja mahtipontiset eleensä, joilla hän edellisellä kerralla oli julistustaan säestänyt?
»Miekka saattaa pudota kädestänne, sir», vaikeroi hän taas.
»Se voi, ja jumaliste, se tekeekin sen, jos vielä kuulen äänenne. Mutta jos olette viisas ja tottelette, niin ei teidän tarvitse kättäni pelätä…» Sitten hän kääntyi Kennethin puoleen yhä pitäen pappia silmällä. »Hoitakaa tuota miekkosta tuolla makuutilalla, Kenneth. Hän tointuu kohta. Tukkikaa hänen suunsa vuodevaatteilla ja sitokaa suukapula hänen kaulahuivillaan. Katsokaa tarkkaan ja tehkää se hyvin, mutta jättäkää nenä vapaaksi, jotta hän voi hengittää.»