Siitä oli Kennethillä nyt näyte, joka pani hänet vapisemaan kärsimättömästä pelosta. Hätäisenä, kädet nyrkissä ja kasvot kalpeina hän katseli toveriaan, joka kulmiaan rypistäen ja harmaat silmät lattiaan luotuina seisoi mietteissään. Vihdoin hän ei enää voinut kestää tätä käsittämätöntä, mieletöntä viivytystä.
»Sir Crispin», kuiskasi hän vetäen toista hihasta. »Sir Crispin.»
Ritari loi häneen miltei vihaisen katseen. Sitten liekki hänen silmistään sammui; hän huokasi ja puhui. Hän oli nähnyt pojan kasvot. Pelko ja kärsimättömyys, joka niissä kuvastui, vaikutti häneen vastenmielisesti ja sai aikaan, että vaakalauta äkkiä ja lopullisesti kallistui nuorukaista vastaan.
»Mietin, miten suorittaisimme pakomme», hän sanoi.
»Ei ole muuta kuin yksi keino», huudahti nuorukainen.
»Päinvastoin, niitä on kaksi, ja minä tahdon valita huolellisesti.»
»Jos viivyttelette valintaanne vähän kauemmin, niin ei jää kumpaakaan jäljelle», huusi Kenneth kärsimättömästi.
Huomatessaan nuorukaisen kasvavan pelon ja tehtyään päätöksensä ryhtyi Crispin sen mukaan toimimaan niin, että nuori mies muuttuisi vahaksi hänen käsissään.
»Niin puhuu kokemattomuus», sanoi hän säälivä hymy huulillaan. »Kun olette elänyt niin kauan kuin minä ja kärsinyt yhtä paljon ja kun teidät on pakotettu käyttämään järkeänne henkenne pelastamiseksi yhtä usein kuin minut, niin opitte huomaamaan, että hätäileminen on kaikissa uhkayrityksissä vaarallisinta. Epäonnistuminen merkitsee aina jonkin menettämistä, tänään se tietäisi henkemme menettämistä, ja olisi vahinko, jos kaksi noin hyvää tulosta», siinä hän viittasi molempiin vankeihinsa, »menisi hukkaan.»
»Sir», huudahti Kenneth miltei suunniltaan, »ellette tule kanssani, niin lähden yksin.»