Sir Oliverin lausuessa pahoitteluaan — joka oli vilpitön, sillä hän oli jo katunut harkitsematonta tekoaan, mikäli oli kysymyksessä Rosamund — hän ei vastannut mitään, eipä edes ilmaissut kuulleensa sanaakaan. Sir Oliver seisoi hetken hämillään purren huultaan, ja vähitellen, kenties aiheettomasti, kumpusi hänen sydämestään viha. Hän kääntyi ja lähti pois huoneesta. Sitten hän oli käynyt veljensä luona ja katsellut hetken ääneti tuota laihaa, hoidotonta, hurjasti katsahtavaa onnetonta, joka säikähti hänet nähdessään ja peitti syyllisyytensä tunnossa kasvonsa. Vihdoin sir Oliver palasi kannelle ja vietti siellä kuten sanottu, suurimman osan aikaa tämän merkillisen retken kolmena viimeisenä päivänä, enimmälti maaten auringonpaisteessa ja keräten voimia sen säteistä.
Tänä iltana, hänen astellessaan kuutamossa, hiipi kannenkatoksen takaa esiin varjo, joka lausui hänen englantilaisen nimensä:
»Sir Oliver!»
Hän säpsähti ikäänkuin haamu olisi yhtäkkiä noussut häntä tervehtimään.
Jasper Leigh siinä mainitsi häntä nimeltään.
»Tulkaa tänne», sanoi hän. Ja kun mies sitten seisoi hänen edessään peräkannella, hän lisäsi: »Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään sir Oliveria. Minä olen Oliver-Reis tai Sakr-el-Bahr, miten mielitte, eräs profeetan huoneen uskollisia. Mitä tahdottekaan?»
»Enkö ole palvellut teitä uskollisesti ja hyvin?» kysyi kapteeni.
»Kuka on sitä kieltänyt?»
»Ei kukaan. Mutta eipä ole kukaan sitä tunnustanutkaan. Teidän maatessanne haavoittuneena kannen alla olisin aivan helposti voinut ruveta kavaltajaksi. Olisin voinut ohjata laivan Tajon suulle. Olisin voinut, saatte uskoa!»
»Teidät olisi hakattu heti kappaleiksi», sanoi Sakr-el-Bahr.
»Olisin voinut ohjata maihin sen uhalla, että olisin joutunut vangituksi, ja olisin sitten voinut vaatia vapauttamistani.»