Fenzileh hymyili äärettömän tietäväistä hymyä salatakseen täydellistä tietämättömyyttään, koska ei kyennyt mainitsemaan mitään edes todennäköiseltä tuntuvaa otaksumaa.
»Kysytkö minulta, sinä selvänäköinen Asad? Eikö katseesi ole ainakin yhtä terävä, älysi yhtä kirkas kuin minun, jotta saat selkoa siitä, mikä on minulle selvinnyt? Vai onko Sakr-el-Bahr noitunut sinut Babilin loitsuilla?»
Asad astui hänen luokseen ja tarttui jäntevällä vanhalla kädellään tuimasti hänen ranteeseensa. »Hänen tarkoituksensa, sinä lunttu! Vuodata ulos mielesi saasta. Puhu!»
Fenzileh nousi punastuneena ja uhitellen. »Minä en puhu», sanoi hän.
»Et puhu? Allahin nimessä, uskallatko seisoa edessäni uhmaten minua, herraasi? Minä käsken antaa sinulle piiskaa, Fenzileh. Olen kohdellut sinua liian säästellen kaikkina näinä vuosina — niin säästellen, että olet unohtanut ne vitsat, jotka odottavat tottelematonta vaimoa. Puhu siis, ennenkuin ihosi murtuu, tai puhu sen tapahduttua, miten mielit.»
»En puhu», toisti Fenzileh. »Vaikka tapettaisiin, en sano enää sanaakaan Sakr-el-Bahrista. Tuleeko minun sanoa totuus, jotta minua sitten ylenkatsotaan ja pilkataan ja nimitetään valehtelijaksi ja valheiden äidiksi?» Sitten hän äkkiä vaihtoi sävyä ja alkoi itkeä. »Oi elämäni lähde!» huusi hän miehelleen, »kuinka julman väärämielisesti minua kohtelet!» Nyt hän ryömi notkeana ja viehättävänä permannolla kietoen kauniit käsivartensa Asadin polvien ympärille. »Kun rakkauteni sinuun saa minut lausumaan, mitä näen, ansaitsen vain vihasi, joka on enemmän kuin voin kestää. Minä menehdyn sen painon alle.»
Asad työnsi hänet kärsimättömästi syrjään. »Millainen kiusa onkaan naisen kieli!» huudahti hän ja asteli huoneesta pois tietäen entisen kokemuksen nojalla joutuvansa sanatulvan uhriksi, jos vielä viipyisi.
Fenzileh oli kuitenkin vuodattanut myrkkynsä ovelasti, ja se vaikutti hitaasti kaikessa hiljaisuudessa. Se säilyi Asadin mielessä kiduttaen häntä epäilyksillä, jotka olivat sen varsinaisena ytimenä. Parhaimminkaan perusteltu syy, jonka Fenzileh olisi voinut mainita Sakr-el-Bahrin merkillisen menettelyn selitykseksi, ei olisi voinut olla puoliksikaan niin kavala kuin pelkkä viittaus siihen, että jokin syy oli olemassa. Tuo antoi hänen ajatustensa esineeksi jotakin epämääräistä ja koskematonta, jotakin sellaista, mitä hän ei kyennyt torjumaan, koska siinä ei ollut mitään ainesta, mihin tarttua kiinni. Asad odotti kärsimättömänä aamua ja Sakr-el-Bahrin itsensä saapumista, mutta ei odottanut sitä enää niin sydämellisen hartaasti kuin isä odottaa rakkaan poikansa tuloa.
Sakr-el-Bahr asteli karakin peräkannella katsellen kuinka valot sammuivat toinen toisensa jälkeen hänen edessään kukkulan rinteellä hajallaan sijaitsevasta pienestä kaupungista. Kuu nousi ja loi siihen valkoista kalseata valoansa kohahtelevan taatelipalmun ja keihäsmäisen minareetin heittäessä sysimustia varjojaan ja hopean välkkeiden kimallellessa rauhallisen lahden pinnassa.
Hänen haavansa oli parantunut, ja hän oli täysin entiselleen toipunut. Kaksi päivää sitten hän oli tullut ensi kerran kannelle hollantilaisen aluksen kanssa suoritetun taistelun jälkeen ja oli sittemmin viettänyt siellä suurimman osan aikaansa. Yhden ainoan kerran hän oli käynyt katsomassa vankejaan. Hän oli kohta vuoteestaan noustuaan lähtenyt siihen hyttiin, jossa Rosamundia säilytettiin. Rosamund oli ollut kalpea ja mietteliäs, mutta hänen rohkeutensa oli murtumaton. Godolphinit olivat jäykkää rotua, ja Rosamundin hennossa ruumiissa asui miehekäs mieli. Hän kohotti katseensa oven avautuessa, hämmästyi aluksi hieman hänet vihdoin nähdessään — sir Oliver näet seisoi hänen edessään ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun oli vienyt hänet Arwenackista neljä viikkoa sitten. Sitten hän siirsi katseensa toisaalle ja istui paikallaan, kyynäspäät pöydällä, kuin puusta veistettynä, ikäänkuin hänen läsnäoloaan huomaamatta ja hänen sanojaan kuulematta.