Hän tuli hymyillen; hoikat ruskeat sormet sivelivät pitkää partaa ja valkoinen džellaba viisti permantoa hänen takanaan.
»Olet kuullut uutisen, epäilemättä, Fenzileh», virkkoi hän. »Joko sait riittävän vastauksen.»
Fenzileh painui takaisin pieluksilleen ja silmäili itseään välinpitämättömästi hopeakehyksisessä teräskuvastimessa. »Vastauksen?» toisti hän hitaan huolettomasti, äänessä sanomaton ylenkatse ja ivallisen naurun värinä. »Tosiaankin. Sakr-el-Bahr saattaa vaaranalaiseksi kahdensadan islamin lapsen hengen ja aluksen, joka valtauksen jälkeen oli valtion omaisuutta, ja lähtee Englantiin aikomatta mitään muuta kuin ottaa kaksi orjaa — kaksi orjaa, vaikka olisi vilpittömästi menetellen voinut ottaa niitä kaksisataa.»
»Vai niin! Ja siinäkö kaikki, mitä olet kuullut?» kysyi Asad ivaillen vuorostaan.
»Kaikki, mistä kannattaa puhua», vastasi Fenzileh yhä kuvaansa katsellen. »Vähemmän merkitsee se, mitä vielä kuulin: että hän palatessaan sattumalta kohtasi frankkilaisen laivan, joka sattui olemaan rikkaassa lastissa, ja valtasi sen sinun nimessäsi.»
»Sattumalta, niinkö sanot?»
»Kuinkapa muutenkaan?» Hän laski kuvastimen, ja hänen uskaliaat, julkeat silmänsä kohtasivat ihan pelottomasti miehen katseen. »Ethän tahdo väittää hänen mitenkään sitä suunnitelleen lähtiessään?»
Asad kurtisti kulmiaan; hänen päänsä painui hitaasti mietteissään.
Saavuttamansa edun havaiten Fenzileh käytti sitä hyväkseen.
»Onnellinen tuuli se ajoi tuon hollantilaisen hänen tielleen, ja vielä onnellisempi seikka oli laivan runsas lasti, joka sallii hänen häikäistä näkösi kullalla ja jalokivillä peittäen sinulta siten matkan todellisen tarkoituksen.»
»Todellisen tarkoituksen?» virkkoi Asad tylsästi. »Mikä oli sen todellinen tarkoitus?»