Sohvaansa nojaten silmäili Asad vaimoaan väsynein katsein. »Tiedätkö jonkun toisen, joka paremmin kelpaa siihen tehtävään?» kysyi hän.
»Tiedän erään, joka sinun, herrani, on ennen muita määrättävä tuota tehtävää suorittamaan. Erään, joka on täysin uskollinen ja johon voit ehdottomasti luottaa. Erään, joka ei yritä anastaa itselleen osaa saaliista, islamin nimessä korjattavasta saaliista.»
»Joutavia!» virkkoi Asad. »Etkö lakkaa koskaan noita kahta orjaa mainitsemasta? Entä kuka onkaan se mallimiehesi?»
»Marzak», vastasi Fenzileh kiukkuisesti ojentaen kätensä ja vetäen esiin poikansa. »Tuleeko hänen tuhlata aikansa täällä hempeydessä ja joutilaisuudessa? Vielä eilen se irstas ivaili häntä arpien puutteesta. Tuleeko hänen hankkia itselleen arpia täällä, Kasbahin yrttitarhassa? Tuleeko hänen tyytyä niihin, joita raapaisee hänen ihoonsa karhunvaarain, vai tuleeko hänen oppia taistelijaksi ja oikean uskon lasten johtajaksi voidakseen itse kulkea sitä polkua, jota on astellut hänen isänsä?»
»Tuleeko hän sitä kulkemaan vai ei», virkkoi Asad, »riippuu Korkean portin, Stambulin sultaanin päätöksestä. Me olemme täällä vain hänen sijaishallitsijoitaan.»
»Mutta hyväksyykö Suur-Sulttaani hänet seuraajaksesi, ellet ole häntä varustanut siihen tehtävään? Minä huudan sinulle häpeätä, oi Marzakin isä, sillä sinä et osaa ylpeillä pojastasi niinkuin sinun tulisi.»
»Allah suokoon minulle kärsivällisyyttä sinun kanssasi! Enkö ole sanonut, että hän on vielä ylen nuori?»
»Sillä iällä olit jo itse merillä palvellen suurta Ochialia.»
»Hänen iällään olin minä, Allahin armosta, kookkaampi, ja voimakkaampi kuin hän. Minä rakastan häntä niin, etten salli hänen lähteä luotani ja kenties joutua tuhon omaksi, ennenkuin on ehtinyt täyteen voimaansa.»
»Katso häntä», käski Fenzileh. »Hän on mies, Asad, ja sellainen poika, josta joku toinen isä voisi ylpeillä. Eikö ole aika hänen vyöttää miekka vyölleen ja astella jonkin kaleerisi peräkannella?»