»Jos olisin mies, oi sieluni lähde», sanoi Fenzileh, »ja jos minulla olisi poika, niin hänen opettajanaan olisin minä eikä kukaan muu. Minä muovaisin häntä niin, että hänestä tulisi toinen minä. Se, oi herrani, on sinun velvollisuutesi Marzakiin nähden. Älä jätä hänen totuttamista kenenkään toisen huoleksi, älä kenenkään sellaisen asiaksi, johon en voi luottaa, vaikka sinä häntä rakastat. Lähde itse tälle retkelle ja ota Marzak mukaan upseerinasi.»
Asadin kasvot synkkenivät. »Minä käyn jo liian vanhaksi», sanoi hän. »Viimeksikuluneina kahtena vuotena en ole ollut merillä. Kukapa tietää, enkö ole kadottanut voiton saavuttamisen taitoa. Ei, ei.» Hän pudisti päätään ja hänen piirteitään tummensi ja pehmensi alakuloisuus. »Sakr-el-Bahr on päällikkönä tällä kertaa, ja jos Marzak lähtee, niin hänen kanssaan.»
»Herrani…» aloitti Fenzileh, mutta vaikeni sitten. Nuubialainen palvelija oli tullut ilmoittamaan Sakr-el-Bahrin saapuneen ja odottavan herransa käskyjä pihamaalla. Asad nousi heti, ja vaikka Fenzileh, ylen uskaliaana kuten ainakin, yritti vielä häntä pidättää, hän torjui hänet kärsimättömästi ja lähti ulos.
Fenzileh katseli hänen jälkeensä, vihan ilme tummissa kauniissa silmissä, jotka olivat kiukusta kyyneltyä. Asadin astuttua ovesta ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen viileässä pimenneessä huoneessa vallitsi hiljaisuus — hiljaisuus, jota häiritsi vain paššan huoneen vähäpätöisempien naisten etäinen, hopeatiukujen helinää muistuttava nauru. Tuo ääni ärsytti hänen jännittyneitä hermojaan. Hän liikahti kiroten ja taputti käsiään. Kutsua totellen saapui neekerinainen, notkea ja voimakas kuin painija ja vyötärystä myöten alaston; hänen korvassaan riippuva orjan-rengas oli puhdasta kultaa.
»Sano niille, että lakkaavat kirkumasta», tiuskasi hän hieman purkaakseen tuimaa kiukkuansa. »Sano niille, että käsken antaa vitsoja, jos vielä minua häiritsevät.»
Neekerinainen poistui, ja kohta oli kaikki hiljaista, sillä paššan haaremin vähäpätöisemmät naiset tottelivat paššan korkeata puolisoa paremmin kuin häntä itseään.
Sitten Fenzileh veti poikansa pihanpuolisen säleristikon luo, jonka takaa he voivat nähdä ja kuulla kaikki, mitä pihamaalla tapahtui. Asad puhui, kertoi Sakr-el-Bahrille, mitä oli saanut tietää ja mitä piti tehdä.
»Kuinka pian voit jälleen lähteä vesille?» kysyi hän.
»Niin pian kuin Allahin ja sinun palveleminen vaatii», kuului vastaus heti.
»Hyvä niin, poikani.» Asad laski ystävällisesti kätensä merisissin olalle, tuon valmiuden voittamana. »Parasta on lähteä huomenna auringon noustessa. Niin paljon aikaa varmaan tarvitset ollaksesi valmis lähtemään.»