»Sinun luvallasi lähden siis heti antamaan varustautumiskäskyn», vastasi Sakr-el-Bahr, joskin hänen mielensä oli hiukan levoton, kun oli niin pian jälleen lähdettävä.
»Mitkä kaleerit otat mukaasi?»
»Yhtä ainoata espanjalaista kaleeria pyydystääkseni? Oman alukseni, en mitään muuta; se on täysin riittävä sellaiseen tehtävään, ja minä voin siten paremmin väijyä ja piiloutua — mikä olisi mahdotonta, jos minulla olisi kokonainen laivasto mukanani.»
»Aivan oikein — olet viisas, jos olet uskaliaskin», kiitteli Asad.
»Suokoon Allah sinulle menestystä matkallesi!»
»Saanko nyt poistua?»
»Vielä hetkinen. Poikani Marzak on mieheksi tulossa, ja hänen on nyt aika astua Allahin ja valtion palvelukseen. Toivomukseni on, että hän lähtee upseerina mukaasi tälle retkelle ja että olet hänen opettajanaan, niinkuin minä olin aikoinani sinun opettajanasi.»
Asiassa oli jotakin, mikä miellytti Sakr-el-Bahria aivan yhtä vähän kuin Marzakia. Hän tiesi hyvin, kuinka kiihkeästi Fenzilehin poika häntä vihasi, ja hänellä oli niinmuodoin täysi syy pelätä ikävyyksiä, jos Asadin suunnitelma toteutuisi.
»Niinkuin sinä olit aikoinasi minun opettajanani!» vastasi hän ovelan mietteliäästi. »Etkö tahdo lähteä huomenna kanssamme merelle, oi Asad? Sinun vertaistasi ei ole koko islamissa, ja olisipa iloista saada seisoa vieressäsi laivan kannella niinkuin ennen, kun käymme espanjalaisen kimppuun.»
Asad katseli häntä. »Vaaditko sitä sinäkin?» kysyi hän.
»Ovatko toisetkin vaatineet samaa?» Miehen terävä äly, jonka kärsimykset olivat tehneet sitäkin terävämmäksi, leikkasi asiaa nopeasti ja syvälle. »Oikein tekivät, mutta kukaan ei voi kehoittaa sinua siihen kiihkeämmin kuin minä, sillä kukaan ei tiedä niin hyvin kuin minä, kuinka hauskaa on taistella uskottomia vastaan sinun johtamanasi ja kuinka kunniakasta on saavuttaa voitto sinun nähtesi. Lähde siis, herrani, tälle retkelle ja ole oman poikasi opettajana, koska se on suurin kunnia, minkä voit hänelle osoittaa.»