Asad siveli mietteissään partaansa, ja hänen kotkansilmänsä pienenivät.
»Sinä houkuttelet minua, Allahin nimessä.»
»Salli minun tehdä enemmänkin —»
»Ei, enempää et voi tehdä. Minä olen vanha ja väsynyt, ja minua tarvitaan täällä. Tuleeko vanhan jalopeuran lähteä pyydystämään nuorta gasellia? Rauhaa, rauhaa! Minun taistelupäiväni aurinko on mennyt mailleen. Säilyttäköön se nuori taistelijapolvi, jonka olen kasvattanut, käsivarteni voittoja ja pitäköön yllä minun nimeäni ja oikean uskomme kunniaa merillä!» Hän nojasi Sakr-el-Bahrin olkaan ja huokasi, silmissä mietteliäs ja uneksiva ilme. »Se olisi tosiaankin oiva seikkailu. Mutta ei… olen tehnyt päätökseni. Mene sinä ja ota Marzak mukaasi ja tuo hänet terveenä takaisin kotiin.»
»Muuten en palaa itsekään», kuului vastaus. »Mutta minä luotan
Kaikkitietävään.»
Sitten hän lähti salaten sekä retkeen että seuraan kohdistuvan syvän tyytymättömyytensä, ja käski Othmania varustamaan valmiiksi hänen suuren aluksensa, sijoittamaan siihen tykkejä, kolmesataa orjaa soutajiksi ja kolmesataa sotilasta.
Asad-ed-Din palasi pihan puolella olevaan pimennettyyn huoneeseen, missä viipyivät vielä Fenzileh ja Marzak. Hän sanoi heille suostuvansa heidän molempien toivomukseen ja sallivansa Marzakin lähteä retkelle.
Mutta siinä, missä hänen lähtiessään oli ollut kärsimättömyyttä, oli nyt huonosti salattua kiukkua.
»Oi aurinkoni, sinä, joka minua lämmität», aloitti Fenzileh, ja Asad tiesi pitkäaikaisesta kokemuksestaan, että mitä hellemmät olivat vaimon sanat, sitä myrkyllisempi oli hänen mielensä, »eivätkö siis neuvoni ole mielestäsi minkään arvoiset, ovatko ne vain kuin jalkoihisi lankeavaa tomua?»
»Eivät sitäkään», vastasi Asad kykenemättä tällä kertaa sietämään vaimon puheen hillittömyyttä.
»Lausut totuuden!» virkkoi Fenzileh kumartaen päätään. Hänen takanaan näkyivät hänen poikansa kauniit, nyt synkistyneet kasvot.