»Epäilemättä», vakuutti Asad. »Päivän koittaessa lähdet sinä, Marzak, matkaan Sakr-el-Bahrin aluksessa ja hänen johdossaan ja yrität osoittaa sitä taitoa ja urhoollisuutta, joka on tehnyt hänestä islamin lujimman varustuksen, Allahin totisen peitsen.»
Mutta Marzakista tuntui, että tässä asiassa oli kannatettava äitiä, ja ajatellessaan inhoittavaa seikkailijaa, joka uhkasi anastaa oikeudenmukaisesti hänelle, Marzakille, kuuluvan sijan, hänen uskaliaisuutensa kehittyi mielettömyyteen saakka.
»Jos lähden merille tuon koiransukuisen kristityn kanssa», vastasi hän käheästi, »niin hänen täytyy olla siinä, minne hän kuuluu — soutajien penkissä.»
»Mitä sanot?» karjaisi Asad vimmoissaan. Hän kääntyi poikansa puoleen, ja hänen äkkiä punaisiksi leimahtaneissa kasvoissaan oli niin julma ja ilkeä ilme, että tuo juonitteleva pari siitä kauhistui. »Profeetan parran nimessä! Kuinka uskallat sanoa minulle niin?» Hän astui kohti Marzakia, ja Fenzileh, äkkinäisen kauhun valtaamana, hypähti heidän väliinsä ja miestään vastapäätä, niinkuin pentuansa puolustamaan rientävä naarasjalopeura. Mutta pašša, joka oli nyt raivostunut poikansa tottelemattomuudesta, raivostunut sekä häneen että äitiin, jonka tiesi poikaa yllyttäneen, tarttui vaimoonsa vankoin, jäntereisin käsin ja heitti hänet kiukkuisesti syrjään niin että hän kompastui ja kaatui huohottaen sohvansa pieluksille.
»Allahin kirous sinun osaksesi!» huusi hän, ja Marzak peräytyi. »Onko tuo hävytön noita, joka on sinut synnyttänyt, opettanut sinua seisomaan edessäni ja kertomaan minulle, mitä tahdot tehdä, mitä et? Pyhän Koraanin nimessä! Liian kauan olen jo sietänyt hänen ilkeitä juoniansa, ja nyt näen hänen opettaneen sinua noudattamaan omaa esimerkkiänsä ja vastustelemaan omaa isääsi! Huomenna lähdet merelle Sakr-el-Bahrin kanssa. Minä olen sen sanonut. Jos vielä virkat jotakin, joudut hänen alukseensa siihen työhön, jota hänelle suunnittelit — soutajien penkkiin, orjain päällikön ruoskan alle tottelevaisuutta oppimaan.»
Kauhistunut Marzak seisoi jäykkänä ja vaiti tuskin uskaltaen hengittääkään. Hän ei ollut koskaan eläessään nähnyt isäänsä sellaisen kuninkaallisen vihan vallassa. Viha ei kumminkaan näyttänyt herättävän pelkoa paššan puolisossa, synnynnäisessä pahasisuisessa, jonka kieltä ei pahakaan uhkaus voinut saada vaikenemaan.
»Minä rukoilen Allahia saattamaan sielusi jälleen näkeväksi, oi Marzakin isä», valitti hän, »jotta opit erottamaan toisistaan ne, jotka sinua rakastavat, ja ne oman edun etsijät, jotka käyttävät väärin luottamustasi.»
»Mitä?» ärjäisi Asad, »Etkö ole vielä saanut kylliksesi?»
»En, enkä tule saamaan, ennenkuin minut isketään mykäksi ja kuoliaaksi sentähden, että olen suuressa rakkaudessani neuvonut sinua, sinä vaivaisten silmieni valo.»
»Pidä kielesi kurissa», virkkoi Asad vihaansa hilliten, »muuten käy aivan pian niinkuin sanot.»