»En huoli, kunhan tuo sileä naamio temmataan pois sen koiransukulaisen Sakr-el-Bahrin kasvoilta. Allah hänen luunsa rikkokoon! Kuinka onkaan niiden kahden Englannista tuodun orjan laita, Asad? Minulle on kerrottu, että toinen on nainen, pitkä ja sitä valkoista kauneutta edustava, joka on paholaisen noille pohjoismaalaisille suoma lahja. Mitä hän aikoo naiselle tehdä, kun ei tahdo näyttää häntä torilla, niinkuin laki määrää, vaan hiipii tänne ja pyytää sinua kumoamaan lain hänen hyväkseen? Mutta minä puhun tässä aivan suotta. Olenhan osoittanut sinulle pahempia asioita todistaakseni hänen halpamaista petollisuuttaan, mutta sinä imartelet häntä yhä ja uhkaat käydä oman poikasi kimppuun.»
Asad astui häntä kohti, kumartui, tarttui hänen ranteisiinsa ja nosti hänet ylös.
Asadin kasvot näyttivät tummuudestaan huolimatta harmailta. Hänen näkönsä säikähdytti vihdoin hänen vaimoansa ja lopetti hänen häikäilemättömän uskaliaisuutensa.
Asad huusi:
»Ya anta! Ajub!»
Fenzileh huohotti, hän vuorostaan äkkinäisen kauhun kalventamana. »Herrani ja käskijäni!» vikisi hän. »Älä ole vihainen, minun elämäni virta! Mitä aiot tehdä?»
Asad hymyili ilkeästi. »Tehdä?» ärjyi hän. »Mitä olisi pitänyt tehdä jo kymmenen vuotta sitten ja aikaisemminkin. Käsken antaa sinulle raippoja.» Hän huusi jälleen, vieläkin käskevämmin: »Ajub!»
»Herrani ja käskijäni!» valitti Fenzileh kauhusta väristen nyt, kun havaitsi joutuvansa siihen, mihin oli häntä usein ärsyttänyt. »Armahda! Armahda!» Hän ryömi maassa ja syleili Asadin polvia. »Armeliaan ja armahtavaisen nimessä! Ole armollinen, vaikka rakkauteni ajoi kielelleni liikoja sanoja! Rakas herrani! Marzakin isä!»
Hänen hätänsä, kauneutensa ja kenties sitäkin enemmän hänen harvinainen nöyryytensä ja alistuvaisuutensa lienee Asadia liikuttanut. Kun näet samassa Ajub — siloinen ja komea eunukki, vesiiri ja kamaripalvelija — pimensi sisäoven aukon ja tervehti kumartaen, hänet lähetti samassa takaisin paššan käden torjuva liike.
Asad silmäili ivallisesti alaspäin. »Se asento sopii sinulle parhaimmin», sanoi hän. »Jatka samaan suuntaan tuonnempanakin.» Hän irroittautui ylenkatseellisesti naisen syleilystä ja asteli majesteetillisesti ulos verhoutuen vihaansa kuin kuninkaalliseen viittaan ja jättäen taakseen kaksi kauhuniskemää olentoa, joista tuntui kuin olisivat olleet kuoleman kielissä.