Pitkään aikaan he eivät virkkaneet mitään toisilleen. Sitten Fenzileh vihdoin nousi ja asteli säleristikkoisen ikkuna-aukon luo. Sen avattuaan hän otti eräästä hyllystä saviruukun, joka oli sijoitettu siten, että vähinkin ilmanhenki sattui siihen. Siitä hän kaatoi vettä pieneen maljaan ja joi ahnaasti. Se seikka, että hän toimitti nuo tehtävät itse, vaikka pelkkä kättentaputus olisi kutsunut palvelijoita niitä suorittamaan, todisti osaltaan, kuinka hämmentyneessä tilassa hänen mielensä oli.
Hän löi kiinni sisemmän ristikon ja kääntyi Marzakin puoleen. »Entä sitten?» virkkoi hän.
»Sitten?» toisti poika.
»Niin juuri. Mitä nyt teemme? Jäämmekö hänen raivonsa murskaamiksi, kunnes olemme lopullisen tuhon omat? Hän on noiduttu. Se sakaali on noitunut hänet niin, että hänen nyt täytyy pitää hyvänä kaikkea sen konnan tekemää. Allah meitä ohjatkoon, Marzak, muuten sinut polkee maan tomuun tuo Sakr-el-Bahr.»
Marzak seisoi allapäin, sitten hän siirtyi hitaasti sohvan luo ja heittäytyi sen pieluksiin; siellä hän makasi pitkänään, leuka käsien varassa ja jalat ilmoilla.
»Mitä voisinkaan tehdä?» kysyi hän vihdoin.
»Sitä tekee minun eniten mieli tietää. Jotakin on tehtävä, ja pian.
Mädätköön hänen luunsa. Jos hän jää elämään, niin sinä olet hukassa.»
»Niin», virkkoi Marzak äkkiä kiihkeästi ja merkitsevästi. »Jos hän jää elämään!» Hän nousi istualleen. »Sen sijaan, että suunnittelemme ja juonittelemme ja että suunnitelmamme ja juonemme johtavat korkeintaan siihen, että isäni vihastuu, olisi ryhdyttävä johonkin tehokkaampaan keinoon,»
Fenzileh seisoi huoneen keskellä katsellen poikaansa synkein silmin. »Minäkin olen sitä ajatellut», sanoi hän. »Voisin palkata miehiä tekemään sen, jos antaisin kahmalollisen kultaa. Mutta asian vaarallisuus…»
»Mitä vaarallisuutta siinä on, kunhan hän on kuollut?»