»Oaak! Oaak! Varda! Tietä! Tehkää tietä!»
He pitelivät molemmin käsin pitkiä sauvoja raivaten niillä tietä väentungokseen, heittäen miehiä oikeaan ja vasempaan ja saaden korvaukseksi sadatuskuuroja.
»Balaak! Väistykää! Antakaa tietä herrallemme Asad-ed-Dinille, Allahin ylentämälle! Tietä!»
Väkijoukko peräytyi, lankesi polvilleen ja heittihe pitkäkseen Asad-ed-Dinin ratsastaessa eteenpäin maidonvalkoisella muulillaan seuranaan vesiiri Tsamanni ja joukko mustapukuisia janitšaareja välkkyvine miekkoineen.
Kiroukset, jotka olivat vastanneet hänen neekeriensä väkivaltaisuuteen, vaikenivat äkkiä; sensijaan täyttivät ilman yhtä kiihkeät siunaukset.
»Allah sinun valtaasi lisätköön! Allah pidentäköön sinun päiväsi! Herramme Mohammedin siunaus tulkoon osaksesi! Allah lähettäköön sinulle lisää voittoja!» satoi hänelle siunauksia joka taholta. Hän vastasi niihin niinkuin erinomaisen hurskaan miehen sopikin.
»Allahin rauha profeetan huoneen uskollisille», mutisi hän silloin tällöin vastaukseksi, kunnes vihdoin saapui portille. Siellä hän käski Tsamannia heittämään kukkaron maassa ryömiville kerjäläisille — sillä eikö olekin kirjoitettu kaikkein kirkkaimpaan kirjaan, että sinun on annettava almuina se, mitä ilman voit tulla toimeen, koska ne, jotka säästyvät omalta ahneudeltaan, menestyvät, ja koska kaikki se, minkä annat almuina, Allahin armoa etsien, korvataan sinulle kaksinkertaisesti?
Noudattaen lakia, joka velvoitti hänen halvinta alamaistansa, Asad astui ratsunsa selästä ja kulki portista jalkaisin. Kaivon luona hän pysähtyi, silmäili uutimien peittämää suojakatosta, siunasi polvistunutta joukkoa ja käski kaikkien nousta.
Hän viittasi Sakr-el-Bahrin upseerille Alille, jonka huostassa olivat merisissin viime matkalta tuodut orjat, ja ilmoitti haluavansa tarkastaa vangittuja. Alin annettua merkin neekerit siirsivät syrjään kameelinkarvaiset esiriput, joten onnettomat orjat tulivat kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Sakr-el-Bahrin ottamien vankien ohella siinä oli muutamia muitakin, jotka Bisken oli tuonut parilta pienemmältä retkeltä.
Asad näki joukon miehiä ja naisia — naisia vain suhteellisen vähän — kaikkiin ikäkausiin, rotuihin ja säätyihin kuuluvia. Siinä oli kalpeita, vaaleatukkaisia ranskalaisia tai pohjoismaalaisia, oliivipintaisia italialaisia ja mustanpuhuvia espanjalaisia, neekereitä ja sekarotuisia, oli vanhoja ja nuoria miehiä ja lapsiakin, toiset sievästi puettuja, toiset melkein alastomia, toiset pelkissä rievuissa. Ainoastaan heidän asunsa auttamaton hoidottomuus loi heihin yhtenäistä leimaa. Mutta sellainen hoidottomuus ei voinut herättää sääliä Asadin hurskaassa sydämessä. Ne olivat uskottomia, jotka eivät tulisi milloinkaan näkemään Jumalan profeetan kasvoja, kirottuja olentoja, joille ihmisen ei kannattanut osoittaa mitään hellyyttä. Hetkiseksi Asadin katse pysähtyi sievään tummatukkaiseen espanjalaiseen tyttöön, joka istua kyyhötti, kädet polvien välissä, ankaran epätoivon ja tuskan asennossa. Hänen silmiensä loistoa lisäsivät hänen silmiään ympäröivät tummanruskeat unettomuuden renkaat. Tsamannin käsivarteen nojaten Asad seisoi hetkisen katsellen häntä; sitten hänen katseensa siirtyi kauemmaksi. Yhtäkkiä hän tarttui lujemmin Tsamannin käsivarteen, ja vilkas mielenkiinto kuvastui hänen kellervissä kasvoissaan.