Hänen edessään olevan häkin ylimmässä rivissä istui aivan ihana nainen, nainen, jonkalaisista hän oli kuullut puhuttavan, mutta jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän oli pitkä ja solakka kuin kypressi; hänen hipiänsä oli maidonvalkea, hänen silmänsä kuin kaksi kaikkein tumminta safiiria, hänen hiuksensa kullanpunertavat ja näyttivät metallina välkkyvän hänen istuessaan siinä auringonpaisteessa. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen valkoinen puku, jonka syvä kaula-aukko paljasti näkyviin hänen niskansa moitteettoman sulon.
Asad-ed-Din kääntyi Alin puoleen. »Mikä päärly onkaan heitetty tuohon rikkaläjään?» kysyi hän.
»Hän on se nainen, jonka herramme Sakr-el-Bahr toi mukanaan
Englannista.»
Asadin silmät kääntyivät hitaasti vankiin, ja vaikka oli luullut häntä aivan tunteettomaksi, hän nyt huomasi naisen poskien hitaasti punastuvan hänen kiinteän ja loukkaavan katseensa alla. Puna lisäsi hänen kauneuttaan poistamalla kasvojen väsyneen ilmeen.
»Tuo hänet tänne», virkkoi pašša lyhyesti.
Kaksi neekeriä kävi häneen käsiksi, ja hän lähti heti välttääkseen kovakouraista kohtelua terästäen itseään kestämään arvokkaasti kaikkea, mikä voi häntä odottaa. Hänen vieressään istunut keltatukkainen nuori mies, jonka kasvot olivat laihat ja parransängen peittämät, katsahti säikähtyneenä, kun nainen vietiin hänen vierestään. Sitten hän äännähti valittaen ja yritti tarttua häneen, mutta kohotettuun käsivarteensa sattui raippa saaden sen valahtamaan alas.
Asad oli mietteissään. Fenzileh oli kehoittanut häntä katsomaan tätä uskotonta neitoa, jonka ryöstämiseksi Sakr-el-Bahr oli uskaltanut ylen paljon. Vaimon tarkoituksena oli ollut saada hänet näkemään jonkinlaisen todistuksen siitä uskottomuudesta, josta hän aina syytti sissipäällikköä. Asad katseli naista, mutta ei havainnut hänessä mitään sellaista merkkiä kuin Fenzileh oli vihjaillut hänestä löytyvän — eikä hän sellaista etsinytkään. Hän oli totellut vaimoaan uteliaisuuden yllyttämänä. Mutta se ja kaikki muukin unohtui nyt hänen katsellessaan tuota jaloa pohjoismaista naista, joka hirmuisessa vankeudessaan näytti melkein kuvapatsaalta.
Asad ojensi kätensä koskettaakseen hänen käsivarttaan, mutta nainen veti käsivartensa takaisin ikäänkuin hänen sormensa olisivat olleet polttavat.
Asad huokasi. »Kuinka tutkimattomat ovatkaan Korkeimman tiet, Hänen, joka sallii tuollaisen ihanan hedelmän riippua uskottomuuden turmeltuneessa puussa!»
Tsamanni, mestari-sykofantti, joka oli perinpohjin oppinut käyttelemään herransa mielialoja, vastasi: