»Vieläpä kenties niinkin, että profeetan huoneen uskollinen voi sen poimia. Totisesti ovat yhdelle ja ainoalle kaikki asiat mahdolliset!»
»Mutta eikö luettavaan kirjaan ole kirjoitettu, etteivät uskottomien tyttäret ole oikeauskoisia?» Hän huokasi jälleen.
Mutta Tsamanni, joka aivan hyvin tiesi, millaisesta vastauksesta pašša piti, sovitti vastauksensa hänen toivomuksensa mukaiseksi. »Allah on suuri, ja se, mikä on tapahtunut kerran, voi tapahtua uudelleen, herrani.»
Asadin katse hipaisi vesiirin silmiä. »Fenzileh, tarkoitat. Mutta silloin teki Allahin armo minut hänen valistamisensa välikappaleeksi.»
»Voihan hyvinkin olla kirjoitettu, että sinun tulee jälleen toimia sellaisena välikappaleena», lausui ovela Tsamanni hiljaa. Hänen mielessään oli nyt muitakin vaikuttimia kuin pelkkä halu esiintyä kohteliaana. Fenzileh ja hän olivat jo pitkät ajat olleet sotakannalla, aiheena keskinäinen kateus, mikäli oli kysymyksessä Asad. Jos Fenzileh tulisi sysätyksi syrjään, niin vesiirin vaikutusvalta kasvaisi ja lisääntyisi hänen omaksi edukseen. Hän oli usein asiaa haaveillut, mutta oli pelännyt haaveen jäävän toteutumatta, koska Asad alkoi käydä vanhaksi ja se tuli, joka oli ylen voimallisesti palanut hänessä nuoruusiällä, näytti nyt niin sammuneen, ettei hän ajatellutkaan naisia. Mutta tässä oli nyt eräs kuin ihmeen tuoma, niin hämmästyttävän ja erikoisen kaunis, että hän ilmeisesti oli vaikuttanut loihdullisesti passaan, joka ei ollut milloinkaan nähnyt hänenlaistaan.
»Hän on valkoinen kuin Atlas-vuoren lumi, suloinen kuin Tafilaltin taateli», virkkoi Asad lämpimästi, säihkyvin silmin katsellen edessään liikkumattomana seisovaa neitoa. Yhtäkkiä hän katsahti ympärilleen ja kääntyi Tsamannin puoleen samalla kovin tuimistuen.
»Hänen kasvonsa ovat tuhansien silmien nähtävinä!» huudahti hän.
»Sekin on tapahtunut jo ennen», vastasi Tsamanni.
Sitten kuului yhtäkkiä heidän vierestään ääni, luonnostaan pehmeä ja sointuisa, mutta nyt karulta kuulostava:
»Mikä nainen tuo voi olla?»