Pašša ja hänen vesiirinsä käännähtivät säikähtyen. Fenzileh, soveliaasti hunnutettuna ja päähine päässään seisoi heidän edessään, Marzak seurassaan. Vähän kauempana seisoivat eunukit ja kantotuoli, jossa Fenzileh oli sinne tuotu Asadin huomaamatta. Kantotuolin vieressä oli vesiiri Ajub-el-Samin.
Asad katsahti häneen karsaasti, sillä hän ei ollut vielä leppynyt sen kiukun jäljestä, jonka Fenzileh ja Marzak olivat aiheuttaneet. Oli jo kyllin ilkeätä, ettei vaimo omassa kodissa osoittanut hänelle kuuluvaa kunnioitusta, mutta Asad oli sen sentään sietänyt. Kerrassaan sopimatonta hänen arvolleen sitävastoin oli, että Fenzileh rohkeni tulla tupsahtaa ja käydä häneltä kyselemään noin julkeasti kaiken kansan läsnäollessa. Hän ei ollut milloinkaan ennen esiintynyt niin uhkarohkeasti eikä olisi rohjennut nytkään, ellei äkkinäinen pelontuska olisi syrjäyttänyt kaikkea varovaisuutta. Hän oli nähnyt katseen, jonka Asad oli luonut tuohon kauniiseen orjaan, ja hänen mielessään heräsi mustasukkaisuuden ohella todellinen pelko. Asad ei ollut enää varmasti hänen vallassaan. Lopulliseen vallan kukistumiseen tarvittiin vain, että Asad, joka oli näinä kuluneina vuosina tuskin huolinut ajatella tai katsella ketään naista, saisi päähänsä tuoda uuden rekryytin haaremiinsa.
Siitä johtui, että Fenzileh nyt seisoi häikäilemättömän rohkeana miehensä edessä — vaikka hänen kasvonsa olivat hunnutetut, hänen jokaisessa piirteessään ilmeni uskalias julkeus. Asadin karsaasta katseesta hän ei välittänyt vähääkään.
»Jos tuo on Sakr-el-Bahrin Englannista tuoma orja, niin minulle kerrotut huhut ovat valhetelleet», sanoi hän. »Eipä totisesti maksanut vaivaa matkustaa niin kauas ja saattaa vaaraan niin monen muslimin henkeä tuodakseen Berberiaan tuon keltanaamaisen, pitkäkoipisen kadotuksen tyttären.»
Asadin hämmästys voitti hänen vihansa. Hän ei ollut herkkäkäänteinen.
»Keltanaamaisen? Pitkäkoipisen?» toisti hän. Sitten, hänen vihdoin tajuttuaan vaimonsa ajatukset, hänen kasvoihinsa ilmaantui ovela hymyn irvistys. »Olen jo huomannut kuulosi heikkenevän, ja nyt pettää näkösikin, kuten havaitsen. Sinä käyt varmaan vanhaksi.» Hän katseli; vaimoaan niin kalseasti, että Fenzileh peräytyi.
Asad astui hänen luokseen.
»Liian kauan olet jo hallinnut haaremiani uskottomaan eurooppalaiseen tapaasi», lausui hän niin hiljaa, että ainoastaan lähinnä olevat henkilöt voivat kuulla hänen vihaiset sanansa. »Sinä olet muuttunut häpeäksi oikeauskoisten silmissä», lisäsi hän erittäin kiukkuisesti. »Taitaa olla parasta, että asian korjaamme.»
Sitten Asad kääntyi äkkiä pois ja viittasi Alia toimittamaan orjan paikalleen toisten joukkoon. Tsamannin käsivarteen nojaten hän astui muutamia askelia kohti porttia, pysähtyi sitten ja kääntyi jälleen vaimon puoleen:
»Kantotuoliisi!» virkkoi hän käskevästi, siten nuhdellen vaimoa kaikkien kuullen »Ja korjaudu kotiin niinkuin soveliaisuutta noudattavan muhamettilaisnaisen tulee. Äläkä enää milloinkaan näyttäydy julkisissa paikoissa jalkaisin kuljeksimassa.»