Ibrahimin huulet vaahtosivat, ja hänen silmänsä veristivät. »Mutta eihän ole koskaan kirjoitettu, että —»
»Tyynny», virkkoi dalal. »Ellei olisi ollut niin kirjoitettu, se ei olisi voinut tapahtua. Se on Allahin tahto! Kuka uskaltaa kapinoida sitä vastaan?»
Väkijoukko alkoi tyytymättömänä äännellä.
»Minä tahdon sata filipiäni», virkkoi juutalainen vääjäämättä.
Väkijoukon ääni paisui äkkiä ärjynnäksi.
»Kuuletko?» kysyi dalal. »Allah suokoon sinulle anteeksi, että rikot markkinoiden rauhaa. Mene matkaasi, muuten paha sinut perii.»
»Pois! Pois!» ärjyi joukko, ja muutamat lähenivät uhkaavina onnetonta Ibrahimia. »Tiehesi, sinä pyhien kirjojen vääristelijä! Sinä saastainen koira! Tiehesi!»
Mielet olivat niin kuohuksissa, vihaiset kasvot ja hänen nenänsä alla puidut nyrkit näyttivät niin uhkaavilta, että Ibrahim joutui arkuuden valtaan ja unohti peloissaan koko häviönsä.
»Minä menen, minä menen», virkkoi hän ja kääntyi kiireesti lähtemään.
Mutta dalal kutsui hänet takaisin. »Vie omasi mennessäsi», sanoi hän ruumista osoittaen. Niin Ibrahimin täytyi kärsiä vielä se pilkka, että oli käskettävä orjiansa kantamaan pois sen elottoman ruumiin, josta hän oli maksanut aimo summan käypiä kultakolikoita.
Portilla hän kuitenkin jälleen pysähtyi. »Minä vetoan paššaan», uhkasi hän. »Asad-ed-Din on oikeamielinen ja määrää varmaan rahat suoritettaviksi minulle takaisin.»