»Niin vannoin vihapäissäni. Jälkeenpäin muistin, että hän oli veljesi.»
»Jälkeenpäin?» virkkoi Rosamund. »Hänet murhattuanne?»
»Sanon vieläkin», virkkoi Oliver tyynesti, »etten ole sitä tehnyt.»
»Ja minä sanon vieläkin, että valehtelette.»
Oliver silmäili häntä kauan aikaa ja naurahti sitten. »Oletko milloinkaan» kysyi hän, »kuullut ihmisen valehtelevan aivan tarkoituksettomasti? Ihmiset valehtelevat saavuttaakseen hyötyä, he valehtelevat pelkuruudesta tai ilkeydestä tai siitä syystä, että ovat turhamaisia ja karkeita kerskureita. Minä en tiedä mitään muuta syytä, joka voi pakottaa ihmisen valhettelemaan, lukuunottamatta — niin! —» (hän katsahti syrjäkarein Lioneliin) — »lukuunottamatta sitä mahdollisuutta että ihminen toisinaan tahtoo valheellaan suojata jotakin toista henkilöä, itse uhrautuen. Siinä teillä on kaikki ne seikat, jotka voivat ihmistä valheeseen kannustaa. Voiko yksikään niistä olla tänä iltana minua kannustamassa? Ajattele! Kysy itseltäsi, mitä ajatusta voisi olla siinä, että nyt sinulle valehtelisin? Ota vielä huomioon, että olen alkanut sinua inhota uskottomuutesi tähden, että nyt himoitsen vain saada rangaista sinua siitä ja minulle koituneista katkerista seurauksista, että olen hakenut teidät tänne vaatiakseni maksua viimeiseen ropoon saakka. Mitä hyötyä minulla siis voisikaan olla valheestani?»
»Koska kaikki on niinkuin on, mitä hyötyä teillä voisikaan olla totuudesta?» vastasi Rosamund.
»Se hyöty, että voin täysin osoittaa sinulle, kuinka väärin olet menetellyt. Että saan sinut ymmärtämään sen vääryyden, josta vaadin korvausta. Että voin estää sinut pitämästä itseäsi marttyyrinä ja että saan sinut kuolettavan katkerasti käsittämään, kuinka kaikki se, mitä nyt seuraa, on vain oman uskottomuutesi välttämätön hedelmä.»
»Pidättekö minua mielettömänä, sir Oliver?» kysyi Rosamund.
»Pidän, rouvani — ja pahempanakin», kuului vastaus.
»Niin, selväähän se», myönsi Rosamund ivallisesti »koska vielä nytkin tuhlaatte sanoja yrittäen saada minua vakuutetuksi vastoin omaa järkeäni. Mutta sanat eivät hivuta olemattomiksi tosiasioita. Ja vaikka puhuisitte tuomiopäivään asti, ei yksikään sananne voisi tehdä olemattomaksi sitä lumessa näkynyttä verijuovaa, joka johti murhatun ruumiin luota omalle ovellenne, yksikään sana ei kykene hälventämään hänen ja teidän välillä vallitsevan vihan muistoa eikä omaa uhkaustanne; yleistä mielipidettä, joka vaati teille rangaistusta, se ei myöskään kykene muistista karkoittamaan. Kuinka uskallattekaan minulle niin puhua? Kuinka uskallatte seisoa tässä korkean taivaan alla ja valehdella minulle saadaksenne nyt suorittamanne katalan teon siten näyttämään kauniimmalta — se näet on valheellisuutenne tarkoituksena, koska kysyitte minulta, mitä tarkoitusta siinä voisi olla. Mitä teillä oli kaikkea tuota vastaan asetettavana saadaksenne minut varmasti uskomaan, että kätenne ovat puhtaat, saadaksenne minut pysymään siinä lupauksessani, jonka — Jumala minulle anteeksi suokoon! — olin teille antanut?»