»Sanani!» kuului raikuva vastaus.
»Te valehtelette», virkkoi toinen.
»Älä luule», sanoi Oliver, »etten voi vaadittaessa todistaa sanojani.»
»Todistaa?» Rosamund tuijotti häneen hetkisen, silmät suurina. Sitten hänen huulensa kiertyi ivalliseen hymyyn. »Ja se oli epäilemättä syynä siihen, että pakenitte kuullessanne kuningattaren lähettiläiden tulevan vaatimaan teitä tilille, kuten yleinen mielipide edellytti.»
Sir Oliver seisoi hetkisen tuijotellen, täydellisen hämmästyksen vallassa. »Pakenin?» kysyi hän. »Mikä satu se on?»
»Aikonette minulle kohta sanoa, ettette paennut. Väitätte kenties, että sekin on teihin kohdistettu väärä syytös?»
»Vai niin», virkkoi Oliver hitaasti. »Vai luultiin minun paenneen!»
Sitten asia yhtäkkiä hänelle kirkastui häikäisten ja hämmentäen hänen mielensä. Sellainen luulo oli ilmeinen välttämättömyys, mutta ei kumminkaan ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Kuinka kirotun yksinkertainen asia olikaan! Jonakin muuna aikana tapahtuessaan hänen katoamisensa olisi kenties aiheuttanut selittelyjä ja tutkimuksia. Mutta tapahtuessaan juuri silloin se sai nopean ja vakuuttavan vastauksen, ja kukaan ei huolinut kysellä enempää. Siten oli Lionelin tehtävä käynyt kaksin verroin helpommaksi ja toisen syyllisyys kaksin verroin varmemmaksi kaikkien silmissä. Oliverin pää painui rintaa vasten. Mitä hän olikaan tehnyt? Voiko hän vielä syyttää Rosamundia, joka oli sallinut niin ilmeisen todistuksen vakuuttaa itseänsä? Voiko hän vielä häntä syyttää siitä, että oli polttanut avaamatta Pittin välityksellä saamansa kirjeen? Oliko kukaan voinut otaksua muuta kuin että hän oli paennut? Ja koska kerran oli niin laita, sellaisen pakenemisen täytyi ilmeisesti iskeä häneen auttamaton poltinleima, koska hänet otaksuttiin murhaajaksi. Kuinka hän olisikaan voinut moittia Rosamundia, joka oli vihdoin uskonut ainoan järjellisen otaksuman todeksi?
Äkkinäinen tietoisuus siitä, että oli tehnyt vääryyttä, kuohahti nyt hänen mieleensä kuin nousuvesi.
»Hyvä Jumala!» valitti hän niinkuin ihminen tuskissaan. »Hyvä Jumala!»