Hän katsahti Rosamundiin, mutta kääntyi kohta jälleen toisaanne, koska ei kyennyt kestämään hänen rohkeiden silmiensä hurjaa, jännitettyä, mutta pelotonta katsetta.
»Mitäpä muuta olisit voinuttaan uskoa?» mutisi hän murtuneesti, siten ilmaisten mielessään liikkuvia ajatuksia.
»En mitään muuta kuin totuuden koko inhottavuudessaan», vastasi Rosamund tuimasti siten jälleen toista loukaten ja saaden hänet siirtymään äkillisesti heltyneestä mielentilasta katkeraan ja kostonhaluiseen asenteeseen.
Nousevan kiukun hetkenä hän ajatteli Rosamundin sittenkin liian kerkeästi uskoneen, mitä hänelle oli pahaa kerrottu.
»Totuuden?» toisti hän silmäillen Rosamundia nyt arastelematta. »Tunnetko totuuden, kun saat sen nähdä? Se kyllä selviää. Jumalan valkeuden nimessä tulee totuus nyt sinulle paljastettavaksi, ja sinä tulet havaitsemaan sen kaikkia inhoittavia kuvitelmiasi inhoittavammaksi.»
Hänen äänessään ja käytöksessään oli nyt jotakin niin pakottavaa, että Rosamundin täytyi välttämättä käsittää jonkin selvityksen olevan tulossa. Hän tunsi hienoa kiihtymystä, joka saattoi olla hänessä vallitsevan hurjan kiihtymyksen heijastumaa.
»Veljesi», aloitti Oliver, »surmasi eräs kavala pelkuri, jota rakastin ja johon minua sitoi pyhä velvollisuus. Teon tehtyään hän pakeni suoraa päätä minun suojaani. Hänen taistelussa saamansa haava jätti verijuovan hänen kulkemaansa tiehen.» Hän vaikeni, ja hänen äänensä muuttui leppoisammaksi, soi tasaisena niinkuin henkilön, joka harkitsee kylmäverisesti. »Eikö ollutkin merkillinen asia, ettei kukaan milloinkaan tahtonut saada varmaa selkoa, mistä tuo veri oli peräisin, ja päästä tietämään, ettei minussa ollut siihen aikaan yhtäkään haavaa? Master Baine tiesi sen, sillä minä annoin hänen tutkia ruumiini, ja asiasta laadittiin todistettu asiakirja, joka olisi saanut kuningattaren lähettiläät palaamaan häpeissään Lontooseen, jos olisin ollut kotona heitä vastaanottamassa.»
Rosamundin mieleen muistui heikosti, että master Baine oli väittänyt jonkin sellaisen asiakirjan olevan olemassa, vieläpä oli mennyt niinkin pitkälle, että oli valallisesti vakuuttanut todeksi sir Oliverin nyt mainitseman asian. Ja samalla hän muisti, että seikka oli jätetty huomioonottamatta, koska oli otaksuttu tuomarin tahtovan sen nojalla puolustella velvollisuutensa laiminlyömistä, varsinkin, kun ainoa hänen mainitsemansa toinen todistaja, sir Andrew Flack, oli jo kuollut.
»Mutta olkoon», sanoi Oliver. »Palatkaamme itse asiaan. Minä suojasin tuota kurjaa pelkuria. Siten kiinnitin epäluulot itseeni, ja koska en voinut puhdistaa itseäni ilmiantamatta häntä, olin vaiti. Epäluulo kehittyi varmuudeksi, kun kihlattuni morsiameni, vähääkään välittämättä minun vakuutuksistani ja valoistani, uskoi minusta kaikkein pahinta ja purki kihlauksemme siten leimaten minut murhaajaksi ja valehtelijaksi kaikkien silmissä. Minuun kohdistuva närkästys kasvoi yhä. Kuningattaren lähettiläät olivat matkalla tekemään, mitä Truron tuomarit olivat kieltäytyneet tekemästä.
Tähän saakka olen kertonut tosiasioita. Nyt mainitsen otaksumia — omia päätelmiäni — mutta otaksumia, joiden kohta huomaatte osuvan ihan oikeaan. Tuo pelkuri, jolle olin suonut tyyssijan ja suojan, mittasi minua oman vaivaisen itsensä mitoilla ja pelkäsi minun sortuvan kannettavakseni tulleen uuden taakan alle. Hän pelkäsi minun ilmaisevan asian, esittävän todistukseni ja siten saattavan hänet tuhon omaksi. Oli olemassa tuo haavoittumisjuttu ja oli jotakin vielä vastaansanomattomampaa, mitä hän pelkäsi minun ilmaisevan. Oli olemassa eräs nainen — eräs Malpasissa asuva kunnoton — joka olisi voitu vaatia puhumaan ja joka olisi voinut ilmaista surmaajan ja veljesi välillä vallinneen mustasukkaisuutta hänen tähtensä. Se asia, jossa Peter Godolphin sai surmansa, oli kurja, pohjaltaan häpeällisen likainen.»