Tuo ei ollutkaan totta, ja Oliver tiesi sen, mutta hän käytti tahallaan valhetta tukikohtana vivutakseen ilmi totuuden. Hän oli viekas kuin paholainen eikä liene milloinkaan osoittanut oveluuttaan paremmin kuin nyt.
»Ei ole totta?» huudahti hän ylenkatseellisesti. »Sinun on nyt paras olla järkevä. Kerro totuus, ennenkuin kidutus kiskoo sen sinusta. Muista, että tiedän kaikki — täsmälleen siinä muodossa kuin sen minulle kerroit. Kuinka asia olikaan? Sinä väijyskelit pensaan takana, syöksyit äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa ja lävistit hänet ennenkuin hän ennätti edes tarttua miekkaansa, ja niin —»
»Tuon osoittavat ilmeiseksi valheeksi tosiasiat», kuului raivoisa vastaväite. Terävä äänenpainojen tuntija olisi huomannut, että tässä tuli ilmi totuus, närkästynyt vihainen totuus, joka vaati ehdottomasti uskomaan. »Hänen miekkansa lepäsi hänen vieressään, kun hänet löydettiin.»
Oliver oli ylevän ylenkatseellinen. »Enkö tuota tietäisi? itsehän sen vedit tupesta hänet surmattuasi.»
Kiusa teki kuolettavaa työtänsä. Lionel hyppäsi äkkiä pystyyn vilpittömän suuttumuksensa vallassa, ja samassa hän oli mennyttä.
»Tuo on valhetta, niin totta kuin Jumala on todistajani!» huusi hän hurjasti. »Ja sinä tiedät sen. Minä olin hänen kanssaan rehellisessä taistelussa…» Hänen pitkä, vapiseva hengenvetonsa keskeytyi äkkiä saaden aikaan kaamean vaikutelman.
Sitten seurasi vaitiolo. Kaikki kolme olivat liikkumattomat kuin kuvapatsaat: Rosamund kalpea ja jännittynyt, Oliver vihaisen ivallinen, Lionel hervoton ja hämmentynyt havaitessaan sallineensa houkutella itsensä satimeen.
Vihdoin puhui Rosamund, jonka ääni värisi ja yleni yhä, vaikka hän yritti pitää sitä tasaisena.
»Mitä… mitä sanotkaan, Lionel?» kysyi hän.
Oliver naurahti pehmeästi. »Hän luullakseni aikoi esittää väitteensä todistuksen», ivaili hän. »Hän aikoi mainita kaksintaistelussa saamansa haavan, josta johtuivat lumessa nähdyt verijäljet, siten todistaakseen minun valehdelleen — kuten teinkin — kun sanoin hänen käyneen äkkiarvaamatta Peterin kimppuun!»