Vihdoin Rosamund alkoi puhua, ja hänen äänensä soi turtana ja kalseana. »Olen huomannut, että on aivan joutavaa valita teistä kumpaakaan», sanoi hän. »Se minun olisi pitänyt arvatakin. Olisi pitänyt tietää, etteivät veljekset voi olla luonteeltaan ihan erilaiset. Minä opin tässä paljon ja nopeasti!»
Nuo sanat suututtivat Oliveria ja karkoittivat kerrassaan sen leppoisamman mielialan, jonka valtaan hän oli alkanut joutua.
»Opit?» toisti hän. »Mitä opit?»
»Tuntemaan miesten tapoja ja olemusta.»
Oliverin hampaat kimaltelivat hänen huultensa vääntyessä hymyyn. »Toivottavasti koituu sinulle siitä tiedosta yhtä paljon katkeruutta kuin minulle naisten — yhden ainoan naisen — tuntemisesta. Sinä uskoit minusta, mitä uskoit — minusta, jota luulottelit rakastavasi!» Oliver kenties tunsi tarvetta kerrata asiaa itselleen siten pitääkseen syytöksensä perusteita selvinä mielessään.
»Jos saisin pyytää teiltä jotakin armoa, pyytäisin teitä olemaan palauttamatta mieleeni —»
»Omaa uskottomuuttasiko?» kysyi hän. »Kunnotonta valmiuttasi uskomaan minusta pahinta pahaa?»
»Että olen milloinkaan luullut teitä rakastavani. Se ajatus herättää minussa ankarampaa häpeäntunnetta kuin mikään muu; orjamarkkinatkaan ja se solvaus, jonka alaiseksi olette minut saattanut, ei minua siinä määrin hävetä. Te syytätte minua siitä, että olen ollut valmis uskomaan teistä pahaa —»
»Minä teen enemmänkin», keskeytti Oliver, jonka viha kuohahti Rosamundin ivan armottomasta iskusta. »Minä syytän sinua tuhlatuista elämäni vuosista, kaikesta siitä johtuneesta pahasta, kaikesta, mitä olen kärsinyt, kaikesta, mitä olen menettänyt, kaikesta, miksi olen itse muuttunut.»
Rosamund katsahti häneen kylmästi, hämmästyttävässä määrässä valliten itseänsä. »Tuosta kaikestako minua syytätte?»