»Minä rukoilen sinua: älä ole niin epäjalo ja väärämielinen, että pakotat palvelijasi sellaiseen inhoittavaan menettelyyn.»
Asadin huulet kiertyivät ivalliseen hymyyn. »Onko tuo viimeinen sanasi?» kysyi hän.
»Sitä lukuunottamatta, että olen muuten ehdoton orjasi, oi Asad.»
Pašša seisoi hetkisen silmäillen häntä tuhoaennustavin katsein. Sitten hän lähti varmoin askelin, niinkuin päätöksensä tehnyt henkilö, kohti ovea. Kynnyksellä hän pysähtyi ja kääntyi.
»Odotahan!» virkkoi hän ja poistui lausuttuaan tuon uhkauksen.
Sakr-el-Bahr jäi hetkeksi siihen, missä oli seisonut keskustelun aikana, ja kääntyi sitten toisaalle olkapäitään kohauttaen. Rosamundin katse oli suunnattu häneen, ja siinä oli ilme, josta hän ei kyennyt saamaan selkoa. Hän ei kyennyt sitä kestämään, vaan kääntyi toisaalle. Aikaisemmat omantunnonsoimaukset kohosivat auttamattomasti hänen mieleensä. Hän oli tosiaankin tehnyt tekemättömät. Nyt hänet valtasi epätoivo, täysi tietoisuus suoritetusta kamalasta teosta, joka tuntui auttamattomalta.
Äänettömässä tuskassaan hänelle kävi jokseenkin selväksi, että hän oli arvioinut väärin Rosamundiin kohdistuvia tunteitansa, ettei hänessä suinkaan ollut vallitsevana viha ja ettei rakkaus ollut vielä tuhoutunut, koska se ajatus, että Rosamund voisi nyt joutua Asadin saaliiksi, ei olisi muuten voinut häntä siinä määrin kiduttaa. Jos hän olisi otaksumansa mukaisesti Rosamundia vihannut, hän olisi vahingoniloisena hänet luovuttanut.
Oliver ei varmaan tietänyt, johtuiko hänen nykyinen mielentilansa yksinomaan siitä, että hän oli havainnut näennäiset syyllisyysperusteensa vakuuttavammiksi kuin oli osannut kuvitellakaan, niin vakuuttaviksi, että Rosamund oli hyvinkin voinut pitää häntä veljensä surmaajana.
Nämä kiduttavat mietteet keskeytti Rosamundin terävä ja vakava ääni:
»Minkätähden kieltäydyitte?»
Oliver kääntyi jälleen häneen päin hämmästyneenä, kauhun valtaamana.
»Ymmärsitkö, mitä puhuimme?» sai hän sanotuksi.