Asad näkyi jälleen palaavan. He näkivät janitšaarien saapuvan pihaan ja järjestyvän paššan tullessa hitain, hiukan laahustavin askelin, pää rinnalle painuneena, kädet selän takana. Katselijat odottivat näkevänsä orjien tulevan hänen jäljessään taluttaen tai kantaen tyttöä, jota hän oli lähtenyt hakemaan. Mutta he odottivat turhaan, kiusaantuen ja ärtyen.
Sitten kuului Asadin äreä ääni hänen käskiessään seuralaisiaan poistumaan, ja portti rasahti kiinni. Asad asteli yksinään kuutamossa, yhä vielä masentuneen näköisenä.
Mitä oli tapahtunut? Oliko hän surmannut heidät molemmat? Oliko tyttö vastustellut häntä siinä määrin, että Asad oli menettänyt kaiken kärsivällisyytensä ja sellaisen vastustelun aiheuttaman raivonpuuskan vallassa surmannut hänet?
Sellaisia kysymyksiä Fenzileh esitti itselleen, ja koska hänen oli mahdoton ajatella muuta kuin että Sakr-el-Bahr oli joutunut häviölle, hän päätteli, että kaikki muukin oli käynyt hänen otaksumainsa mukaan. Odotus kumminkin kidutti häntä, ja hän lähetti Ajubin urkkimaan Abdul Mokhtarilta, mitä oli tapahtunut. Ajub, joka itsekin vihasi Sakr-el-Bahria, lähti varsin mielellään ja pahinta toivoen. Hän palasi pettyneenä, tuoden tietoa, joka kylvi pelkoa Marzakin ja hänen äitinsä mieleen.
Fenzileh kumminkin toipui nopeasti. Lopultakin tuo oli parasta, mitä oli voinut tapahtua. Ei olisi vaikeata muuttaa Asadin ilmeistä mielenmasennusta katkeruudeksi, jonka täytyi raivoksi kiihdyttynä välttämättä vihdoin tuhota Sakr-el-Bahr. Niin oli asia toteutettavissa panematta vaaralle alttiiksi omaa asemaa Asadin luona. Uskomatonta näet oli, että Asad nyt ottaisi Rosamundin haaremiinsa. Jo sen seikan, että tyttö oli esiintynyt paljastetuin kasvoin oikeauskoisten seassa, täytyi olla paha este hänen ylpeydelleen. Mutta aivan mahdotonta oli, että Asad alistaisi omanarvontuntonsa himojensa alle siinä määrin, että ottaisi luokseen naisen, joka oli ollut hänen palvelijansa vaimona.
Fenzileh oivalsi varsin hyvin, mitä oli tehtävä. Kuten hän itse oli arvellut, joskaan uskaltamatta odottaa näin runsaita tuloksia, Sakr-el-Bahr oli tehnyt tyhjäksi Asadin suunnitelman hänen hurskauttaan apunaan käyttäen. Samaa hurskautta oli nyt käytettävä asioiden lopulliseen järjestämiseen.
Fenzileh otti ohuen hunnun ja lähti tapaamaan Asadia, joka nyt istui sohvalla baldakiinin alla, yksinään leudossa ja tuoksuvassa kesäyössä. Hän hiipi miehensä viereen pehmein, sulavin, kissamaisen pyytelevin liikkein ja istui siinä hetkisen melkein huomaamattomana — siinä määrin oli Asad mietteisiinsä vaipunut — pää kevyesti miehen käsivarteen nojaten.
»Minun sieluni valtias», kuiskasi hän sitten, »sinä olet murheellinen.»
Hänen pelkkä äänensä oli kuin pehmeä hyväily.
Asad säpsähti, ja Fenzileh tunsi hänen silmiensä välkkeen äkkiä sattuvan itseensä. »Kuka sinulle niin sanoi?» kysyi Asad epäluuloisena.
»Sydämeni», vastasi Fenzileh, ääni sointuisana kuin viola. »Voiko suru rasittaa sinun mieltäsi ja jättää minun mieleni kevyeksi?» kysyi hän. »Voisinko olla onnellinen, kun sinä olet masentunut? Minä tunsin tuolla sisällä ollen sinun alakuloisuutesi ja tulin tänne jakamaan taakkaasi tai kantamaan sitä kokonaan sinun puolestasi.» Hän kohotti kätensä, ja hänen sormensa kiertyivät toisiinsa miehen olkapäällä.