Fenzileh kutsui Marzakin ja käski hänen lähteä isänsä jälkeen kuiskaten nopeasti käyttäytymisohjeita.
»Kohtalosi on laskettu omaan käteesi», huomautti Fenzileh. »Tartu nyt siihen lujasti kiinni.»
Pihalla Marzak näki isänsä parhaillaan astuvan valkoisen muulin selkään. Hänen seurassaan olivat vesiiri Tsamanni, Bisken ja muutamia muita päälliköitä. Marzak pyysi lupaa lähteä mukaan. Isä suostui siihen välinpitämättömästi, ja niin he lähtivät, Marzak paššan jalustimen vieressä, hiukan muita etempänä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, mutta sitten poika alkoi puhua.
»Isä, harras toivoni on, että olet päättänyt erottaa tuon uskottoman
Sakr-el-Bahrin tämän retken johtajan toimesta.»
Asad silmäili synkästi poikaansa. »Kaleerin tulee lähteä juuri nyt, jos mielimme katkaista espanjalaisen aluksen tien», virkkoi hän. »Ellei Sakr-el-Bahr komenna, niin kuka sitten, Taivaan nimessä?»
»Salli minun koettaa, isä», huudahti Marzak.
Asad hymyili vihaisen viekasta hymyään. »Oletko niin elämääsi väsynyt, poikani, että tahdot lähteä kuolemaan ja tuhota kaleerin kerallasi?»
»Et ole täysin oikeamielinen, oi isä», virkkoi Marzak.
»Mutta erittäin hyväntahtoinen, oi poikani», vastasi Asad, ja niin he kävelivät äänettöminä, kunnes saapuivat satamaan.
Upea kaleeri lepäsi laiturissa, ja sen luona valmisteltiin lähtöä erittäin uutterasti. Kantajat liikkuivat edestakaisin pitkin siltaa, joka liitti alusta laituriin, kuljettaen muonavarakääröjä, vesiruukkuja, ruutinelikoita ja muita retkellä tarvittavia tavaroita, ja Asadin ja hänen seuralaistensa saapuessa laskusillan luo neljä neekeriä asteli alukseen kantaen raskasta niinikääröä.