Aluksen perässä seisoi Sakr-el-Bahr, seuranaan Othmani, Ali, Jasper-Reis ja muutamia muita upseereita. Pitkin laskusiltaa astelivat Larocque ja Vigitello, kaksi uskonluopiota laivuria, jotka olivat olleet hänen mukanaan kaikilla retkillä viimeksikuluneiden kahden vuoden aikana. Larocque valvoi aluksen lastausta komentaen sijoittamaan ruokavaroja sinne, vesiruukkuja tänne ja ruutivarastoja isonmaston juurelle. Vigitello tarkasti lopullisesti airoihin kiinnitettyjä orjia.
Kun niinikäärö oli tuotu alukseen, Larocque huusi neekereille käskien laskea sen isonmaston luo. Mutta samassa puuttui asiaan Sakr-el-Bahr käskien heitä tuomaan sen peräkannelle.
Asad oli astunut maahan ja seisoi Marzakin kanssa laskusillan luona, kun poika pyysi vielä viimeisen kerran isäänsä käymään tämän retken johtajaksi ja ottamaan hänet mukaan upseerikseen, jotta hänkin perehtyisi meritoimiin.
Asad katsahti häneen ihmeissään, mutta ei vastannut mitään. Hän lähti laivaan, ja Marzak toisten keralla seurasi häntä. Vasta silloin Sakr-el-Bahr havaitsi paššan ja astui heti esiin lausumaan hänet tervetulleeksi kaleeriinsa. Vaikka hänen sydämensä kävi äkkiä levottomaksi, säilyivät hänen kasvonsa kuitenkin tyyninä ja katseensa yhtä häikäilemättömänä ja vakaana kuin aina ennenkin.
»Allahin rauha varjostakoon sinua ja huonettasi, oi voimallinen Asad», tervehti hän. »Me olemme matkaan lähtemässä, ja minä tunnen oloni turvallisemmaksi, kun saan sinun siunauksesi.»
Asad silmäili häntä ihmetellen. Sellainen julkeus, sellainen huolettomuus heidän viime kohtauksensa jälkeen tuntui paššasta kerrassaan uskomattomalta, ellei sitä voinut pitää täysin puhtaasta omastatunnosta johtuvana.
»Minulle on ehdotettu, etten tyytyisi vain siunaamaan tätä retkeä — että kävisin sitä johtamaan», vastasi Asad kiinteästi Sakr-el-Bahria silmäillen. Hän havaitsi merisissin silmissä äkillisen välkkeen, joka oli hänen säikähdyksensä ainoa ulkonainen merkki.
»Sitä johtamaan?» toisti Sakr-el-Bahr. »Sellaistako on sinulle ehdotettu?» Hän naurahti, ikäänkuin syrjäyttääkseen koko asian.
Tuo naurahdus oli taktillinen virhe. Se ärsytti Asadia. Hän asteli keskikannelta isonmaston luo — aluksessa näet oli iso- ja etumasto.
»Minkätähden nauroit?» kysyi hän lyhyesti.