»Minkätähden? Koska sellainen ehdotus on mieletön», virkkoi Sakr-el-Bahr, joka piti liiallista kiirettä eikä niinmuodoin voinut etsiä diplomaattista vastausta.
Asadin kulmat kurtistuivat entistä enemmän. »Mieletön?» virkkoi hän.
»Missä on sen mielettömyys?»
Sakr-el-Bahr kiiruhti korjaamaan erehdystänsä. »Siinä ajatuksessa, että meitä odottava vaivainen saalis on sinun ponnistustesi arvoinen, että se saa Uskon Jalopeuran paljastamaan voimalliset kyntensä. Sinä», jatkoi hän, äänessä raikuva ylenkatse, »sinä, satojen loistavien taistelujen innostaja, taisteluiden, joihin ottivat osaa kokonaiset laivastot, sinäkö lähtisit merelle niin mitättömän asian tähden — yhdellä ainoalla kaleerilla kaappaamaan erästä espanjalaista alusta! Se ei olisi suuren nimesi arvoista, ei soveltuisi sinun jalouteesi ja arvokkuuteesi!» Halveksivin elein hän jätti sikseen koko asian.
Mutta Asad silmäili häntä yhä kylmästi, kasvoissa tutkimaton ilme.
»Onpa asia muuttunut eilisestä!» sanoi hän.
»Muuttunut, herrani?»
»Vielä eilen sinä itse torilla ollessamme yllytit minua lähtemään retkelle ja johtamaan sitä», huomautti Asad puhuen tahallisen painokkaasti. »Sinä itse palautit mieleen menneitä päiviä, jolloin me miekka kädessä vieretysten hyökkäsimme uskottomien kimppuun, ja kehoitit minua lähtemään jälleen kerallasi. Ja nyt…» Hän levitti kätensä, silmissä kiukkuinen ilme. »Mistä tämä muutos?» kysyi hän ankarasti.
Sakr-el-Bahr, joka oli joutunut omaan satimeensa, epäröi. Hänen katseensa suuntautui hetkeksi Asadin ohi: hän näki vilahdukselta Marzakin punastuneet, kauniit kasvot isän vieressä, Biskenin, Tsamannin ja kaikki muut hämmästyneinä häneen tuijottelevat, vieläpä vasemmalla muutamia ahavoituneita soutajakasvojakin, jotka katselivat häntä tylsän uteliaasti.
Sakr-el-Bahr hymyili näyttäen ulkonaisesti jäävän aivan järkkymättömäksi. »Mikä syynä… tietenkin se, että olen käsittänyt kieltäytymisesi syyt. Asia on muuten niinkuin sanon: tämä saalis ei ole sellaisen metsästäjän arvoinen.»
Marzak naurahti ivallisesti, ikäänkuin olisi sissipäällikön käytöksen varsinainen syy ollut hänelle aivan selvä. Hän kuvitteli myös, ja aivan oikein, että Sakr-el-Bahrin kummallinen menettely oli lopullisesti toteuttanut sen, mitä Asad-ed-Dinille lausutut kehoitukset eivät olisi kyenneet aikaansaamaan — oli tarjonnut hänelle sen merkin, jota hän oli tullut etsimään. Asad näet päätti vasta nyt käydä itse retkeä johtamaan.
»Näyttääpä melkein siltä», virkkoi hän hitaasti, hymyillen, »kuin et minua tarvitsisi. Ikävä asia, jos tosiaankin on niin laita, sillä olen jo kauan laiminlyönyt velvollisuuttani poikaani kohtaan ja olen nyt vihdoin päättänyt korjata erehdykseni. Me seuraamme sinua tälle retkelle, Sakr-el-Bahr. Minä itse johdan sitä, ja Marzak on oppilaani merellisissä asioissa.»