»Kuinka kuluttaa morsiamesi aikansa sinun poissaollessasi, oi
Sakr-el-Bahr?»
»Minä olen elänyt naisten kanssa niin vähän, etten osaa kysymykseesi vastata», virkkoi merisissi.
Marzak säpsähti vastausta, joka tuntui tähtäävän häneen itseensä. Mutta kohta hän jälleen hyökkäsi. »Valitan, että sinun, velvollisuuksiesi orjan, täytyi niin pian jättää hänen pehmeiden käsivarsiensa hekuma. Mihin olet hänet sijoittanut, oi kapteeni?»
»Mihin muualle sijoittaisikaan muslim vaimonsa kuin profeetan käskyä noudattaen — luoksensa.».
Marzak hymyili ivallisesti. »Tosiaankin ihmettelen lujuuttasi, kun voit hänet niin pian jättää!»
Asad huomasi ivan ja tuijotti poikaansa. »Mitä ihmeteltävää on siinä,
että aito muslim uhraa kiintymyksensä oikean uskon palveluksessa?»
Hänen puheensa sävy oli moittiva, mutta Marzak ei siitä välittänyt.
Poika lojui notkeana pieluksilla, jalka toisen alle työnnettynä.
»Älä salli näennäisten seikkojen uskotella itsellesi ylen suurta hurskasta intoa, isä!» sanoi hän.
»Riittää jo!» murahti Asad. »Hillitse kieltäsi, Marzak, ja hymytköön Allah kaikkitietävä suopeasti yrityksellemme luoden käsivarsiimme voimaa, jotta tuhoamme uskottoman, joka ei pääse maistamaan Paratiisin tuoksuja.»
Siihen Sakr-el-Bahr jälleen lausui »amenensa», mutta hänen sydämessään asui levottomuus, jonka olivat aiheuttaneet Marzakin kysymykset. Olivatko ne joutavia sanoja, joiden tarkoituksena oli vain kiusata häntä ja pitää Asadin mielessä elävänä Rosamundin muistoa, vai perustuivatko ne johonkin todelliseen tietoon?
Hänen asiaa koskeva pelkonsa sai pian uutta virikettä. Hän nojasi samana iltapäivänä suojakaiteeseen joutilaana katsellen, kuinka orjille jaettiin ruoka-annoksia, kun Marzak tuli hänen luoksensa.