Hän seisoi vähän aikaa mitään sanomatta Sakr-el-Bahrin vieressä katsellen kuinka Vigitello apulaisineen kulki penkistä toiseen jakaen soutajille korppuja ja kuivattuja taateleita — tosin vain säästäen, koska airot liikkuvat laiskasti, jos vatsat saavat liian paljon ravintoa — ja ojentaen juotavaksi kupin etikansekaista vettä, jossa uiskenteli muutamia rasvapisaroita.
Sitten hän osoitti isoa niinikoria, joka oli keskikannella lähellä isoamastoa, jonka ympärille ruutinelikot oli kerätty.
»Tuo kori», sanoi hän, »näyttää minusta olevan pahoin tiellä. Eikö olisi parempi sijoittaa se ruumaan, missä se ei ole vastuksina, jos sattuu syntymään taistelu?»
Sakr-el-Bahr tunsi sydäntänsä hieman ahdistavan. Hän tiesi Marzakin kuulleen, että oli käskenyt viedä korin perähyttiin ja että oli jälleen määrännyt sen sinne siirrettäväksi, kun Asad oli ilmoittanut aikovansa lähteä mukaan. Hän arvasi, että seikka sinänsä voi olla epäilyttävä, tai paremmin sanoen: hän oli kärkäs pelkäämään epäluuloja, koska tiesi, mitä tuossa korissa piili. Kaikesta huolimatta hän kääntyi Marzakin puoleen hymyillen hieman ylenkatseellisesti.
»Minä ymmärsin asian niin, Marzak, että sinä purjehdit kerallamme jotakin oppiaksesi.»
»Kuinkas muuten?» virkkoi Marzak.
»Ei muuta kuin että sinun on paras olla tyytyväinen saadessasi oppia ja tehdä havaintoja. Aivan pian osaat minulle kertoa, kuinka valtaushaka on heitettävä ja kuinka taistelu on taisteltava.» Sitten hän osoitti jotakin aluksen etupuolella häämöttävää, taivaanrannalla lepäävältä pilvenlongalta näyttävää, mitä kohti heitä nopeasti kiidätti suopea tuuli. »Tuolla ovat Balearit», sanoi hän. »Me liikumme eteenpäin hyvää vauhtia.»
Vaikka hän sanoikin tuon vain keskusteluaihetta vaihtaakseen, itse tosiasia oli kuitenkin siinä määrin huomattava, että sitä kannatti lähemmin käsitellä. Sakr-el-Bahrin kaleeri oli koko Välimeren nopein alus kahdensadanviidenkymmenen orjan sitä soutaessa tai sen valtavan suurten purjeitten ollessa levitettyinä. Se kiiti nyt eteenpäin pullistunein purjein liukkaan kölin halkoessa tuulenpieksemää vettä vauhdilla, jota kenties ei olisi kyennyt parantamaan mikään purjehtiva alus.
»Jos tuuli säilyy voimassaan, ehdimme Aguila-niemen kohdalle ennen auringonlaskua, ja siitä menosta kannattaa jälkeenpäin ylpeillä», sanoi hän.
Marzak ei kumminkaan osoittanut erikoista mielenkiintoa; hänen katseensa harhautui alinomaa isonmaston juurella olevaan niinikoriin. Vihdoin hän lähti, Sakr-el-Bahrille mitään enempää virkkaamatta, peräkannen katoksen alle ja heittäytyi isänsä viereen. Asad istui siellä alakuloisissa mietteissään, jo katuen, että oli puolisoansa kuunnellen lähtenyt tälle retkelle ja joka tapauksessa varmasti uskoen, ettei ollut mitään syytä epäillä Sakr-el-Bahria. Marzak tuli elvyttämään hänen herpoutuvia epäluulojansa. Mutta hetki oli huonosti valittu: hänen lausuessaan ensimmäisiä sanoja ukko ärjäisi hänelle käskien vaikenemaan.