Sakr-el-Bahr syöksähti esiin ja tarttui paššan käsivarteen. »Seis, herrani!» pyysi hän melkein kiukkuisesti. »Ota huomioon, että kori kuuluu minulle. Että sen sisällys on omaisuuttani; ettei kenelläkään ole oikeutta —»
»Jaaritteletko oikeuksista minulle, joka olen käskijäsi?» huusi Asad joutuen nyt ankaran vihan valtaan. »Avatkaa kori, sanon minä.»
Käskyä toteltiin nopeasti. Nuorat kiskaistiin pois, ja korin etupuoli aukeni niinisaranainsa varassa. Miesten joukosta kuului puolittain hillitty hämmästyksen huuto. Sakr-el-Bahr seisoi kauhun hyytämänä odottaen mitä tuleman piti.
»Mitä siellä on? Mitä löysitte?» kysyi Asad.
Miehet käänsivät korin mitään virkkamatta ja näyttivät peräkannella oleville Rosamund Godolphinin kasvot ja hahmon. Sitten Sakr-el-Bahr karisti pelon mielestään, välittämättä kenestäkään muusta kuin Rosamundista, riensi auttamaan häntä korista, työnsi syrjään hänen ympärillään olevat miehet ja asettui hänen viereensä.
Seitsemästoista luku.
HOUKKIO.
Asad seisoi vähän aikaa eteensä tuijotellen, mitään virkkamatta ja tuskin silmiänsä uskoen. Elvyttämään vihaa, joka oli ensi hetkenä vaihtunut hämmästykseksi, tuli se ajatus, että häntä oli pitänyt houkkiona Sakr-el-Bahr, se mies, johon hän luotti enemmän kuin kehenkään muuhun. Hän oli ivaillut puolisoansa ja kohdellut ylenkatseellisesti poikaansa, jotka olivat yhdessä varoittaneet häntä, mutta jos hän toisinaan olikin ollut vaarassa ottaa huomioon, mitä he sanoivat, hän oli kuitenkin ennemmin tai myöhemmin päätellyt, että he vain purkivat omaa ilkeyttänsä. Mutta nyt oli tullut todistetuksi, että he olivat arvostelleet oikein tuota petturia ja että hän, Asad, oli ollut sokea houkkio parka, joka tarvitsi Marzakin älyä saadakseen siteen pois silmiltään.
Hän asteli hitaasti pitkin käytävää, jäljessään Marzak, Bisken ja muut. Keskikannelle ehdittyään hän pysähtyi, ja hänen vanhat tummat silmänsä kiiluivat tuuheiden kulmakarvojen alla.
»Vai niin», sähisi hän. »Siinäkö se onkin sinun arvokas kuljetettavasi.
Sinä valehteleva koira, mitä tämä tarkoittaa?»