»Minulla ei varmaankaan ole mitään pakoonpääsemisen toivoa», huudahti
Rosamund.
»Ei ole syytä heittää toivoa, kun minä olen vielä elossa», vastasi
Oliver.
Rosamund silmäili häntä hetkisen, huulilla vähäinen hymynhäive.
»Luuletteko elävänne vielä kauan?» kysyi hän.
»Niin kauan kuin Jumala sallii», vastasi Oliver ihan tyynesti. »Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu. Kunhan elän kyllin kauan pelastaakseni sinut, niin… niin sittenpä olenkin elänyt riittävän kauan.»
Rosamundin pää painui alas. Hän irroitti kätensä ja puristi ne jälleen ristiin hiljaa väristen. »Luulen, että olemme molemmat hukassa», lausui hän kumeasti. »Jos kuolette, niin onhan minulla tikarinne, muistattehan. Minä en jää elämään teidän kuoltuanne.»
Oliver astui äkkiä eteenpäin, hänen silmänsä hehkuivat, ja hänen tummiin kasvoihinsa nousi heikko puna. Sitten hän seisahtui. Houkkio! Kuinka hän oli voinut hetkeksikään tulkita väärin Rosamundin tarkoitusta? Eivätkö hänen ajatuksensa täsmälliset rajat olleet ylenmäärin selvät, vaikka ei ottanutkaan huomioon hänen vähän myöhemmin lausumiansa sanoja?
»Jumala varmaan antaa minulle anteeksi, jos minun on pakko niin menetellä — jos valitsen kunnian tien, joka on helpompi kulkea; kunnia, herrani», lisäsi hän, ilmeisesti Oliveria tarkoittaen, »on aina helpompi tie.»
»Sen tiedän», vastasi Oliver masentuneena. »Hartaasti toivon, että olisin sitä noudattanut.»
Hän keskeytti puheensa ikäänkuin olisi toivonut tuon katumuksen ilmauksen voivan saada Rosamundin jotakin vastaamaan, voivan yllyttää hänet lausumaan hänelle jonkin anteeksiantavan sanan. Huomatessaan hänen olevan yhä ääneti ja mietteissään hän huokasi syvään ja alkoi puhua toisista asioista.
»Täällä on kaikkea, mitä voitte tarvita», sanoi hän. »Mutta jos jotakin puuttuu, teidän tarvitsee vain taputtaa käsiänne, ja jompikumpi orjani tulee luoksenne. Jos puhutte heille ranskaa, he ymmärtävät teitä. Olisin mielelläni ottanut naishenkilön palvelijaksenne, mutta se oli mahdotonta, kuten arvannettekin.» Hän lähti ovelle.