Asadin kiiluvat silmät tarkastelivat häntä hetkisen hiljaisuuden vallitessa. »Kuinka on tuo syy poistettavissa?» kysyi hän. »Tahdotko sovittaa sen pilkan, joka naimisiinmenoosi sisältyi, julistaa hänestä eronneesi ja hylätä hänet?»
»Tuo ei vielä merkitsisi syyn poistamista», vastasi Sakr-el-Bahr. »Harkitse hyvin, Asad, mikä on velvollisuutesi oikeaan uskoon nähden. Muista, että meidän yksimielisyydestämme riippuu islamin kunnia. Eikö niinmuodoin olisi synnillistä sallia tunkeutuvan välillemme mitään sellaista, mikä saattaisi yksimielisyyttä tuhota? Ei, ei, minä ehdotan, että sallit — apuasikin suoden — minun toteuttaa suunnitelman, kuten jo vilpittömästi sinulle ehdotin. Lähtekäämme jälleen merelle päivän koittaessa — tai jo tänä yönä, jos tahdot — suunnatkaamme kulku Ranskan rannikolle ja jättäkäämme hänet sinne, jotta hän pääsee takaisin omaistensa luo ja me vapaudumme hänen häiritsevästä läsnäolostaan. Sitten palaamme — onhan meillä aikaa enemmän kuin riittämään asti — ja väijymme täällä tai muualla tuota espanjalaista alusta, tempaamme saaliin ja purjehdimme hyvinä ystävinä Algieriin jättäen taaksemme tämän tapauksen, tämän pienen pilven kumppanuutemme seesteisellä taivaalla unohtaen sen ikäänkuin ei sitä olisi ollutkaan. Suostutko, Asad — profeetan lain kunnian tähden?»
Täky oli ovelasti asetettu, niin ovelasti, ettei Asad, eipä edes ilkeä Marzak voinut arvata, että se oli pelkkä täky eikä mikään muu. Sakr-el-Bahr tarjosi omaa Asadille vaaralliseksi käynyttä henkeänsä frankkilaisen orjatytön hengen ja vapauden hinnaksi, mutta ikäänkuin tietämättä sitä tarjoavansa.
Asad mietti asiaa; houkutus oli suuri. Varovaisuus yllytti häntä suostumaan, jotta voisi kuljettaa Sakr-el-Bahrin takaisin Algieriin ja saada hänet tuhotuksi siellä, yhdenkään ystävällisen kapinoitsijan voimatta tulla hänen avukseen. Se oli sellaiseen tilanteeseen soveltuva menettely, viisas ja varova keino kukistaa henkilö, joka oli yhtäkkiä osoittanut voivansa muuttua kuuliaisesta ja nöyrästä apulaisesta vakavaksi ja vaaralliseksi kilpailijaksi.
Sakr-el-Bahr tarkkasi paššan toisaalle käännettyjä silmiä, jotka kiiluivat tuuheiden, mietteliäiden kulmien alla, ja näki Marzakin valkoiset jännittyneet ja kiihkeät kasvot hänen pelokkaasti odottaessaan, että isä suostuisi. Kun hänen isänsä oli yhä vaiti, Marzak ei kyennyt enää itseään hillitsemään, vaan alkoi puhua.
»Hän on viisas, isä!» kuului hänen viekas kehoituksensa. »Islamin kunnia ennen kaikkea muuta! Suostu hänen ehdotukseensa ja anna tuon uskottoman naisen mennä. Silloin on kaikki hyvin meidän ja Sakr-el-Bahrin kesken!» Hän korosti noita sanoja siinä määrin, että voi selvästi havaita hänen sisällyttävän niihin toista tarkoitusta.
Asad kuuli ja ymmärsi, että Marzak hänkin käsitti, mitä tässä oli tehtävä. Houkutuksen ote kävi yhä kiinteämmäksi; mutta samalla kävi kiinteämmäksi erään toisenkin kiusauksen ote. Hänen tuimien silmiensä eteen kohosi pitkän, solakan, korkeapovisen neidon kuva niin valkoisena ja viehättävänä, että hän joutui kerrassaan sen lumoihin. Niin hän huomasi olevansa kahden vastakkaisen voiman vietävänä. Toisaalta, jos hän luopuisi tuosta naisesta, hän voisi kostaa Sakr-el-Bahrille, voisi poistaa tuon kapinoitsijan tieltänsä. Toisaalta, jos hän päätti noudattaa himojansa ja antautua niiden ohjattavaksi, hänen täytyi antautua siihen vaaraan, että kaleerissa syntyi kapina, täytyi olla valmis taistelemaan ja kenties joutumaan häviölle. Siinä oli sellainen panos, jota ei kukaan tervejärkinen pašša olisi suostunut laskemaan pöytään. Mutta Asadin katse oli jälleen tavoittanut Rosamundin, ja hän ei ollut enää tervejärkinen. Hänen taannoiset estyneet himonsa olivat hänen ajatustensa hirmuvaltiaat.
Nyt hän kumartui eteenpäin ja katsoi syvään Sakr-el-Bahrin silmiin. »Koska kerran et tahdo häntä itse, minkätähden estät minun aikeitani?» kysyi hän, ja hänen äänessään värisi pidätetty kiihko. »Niin kauan kuin otaksuin sinun menettelevän rehellisesti ottaessasi hänet vaimoksesi kunnioitin liittoa niinkuin jokaisen hyvän muslimin sopii; mutta koska se ilmeisesti oli pelkkää teeskentelyä, ivailua, jonka tuli palvella jotakin minulle vihamielistä tarkoitusta, koska se olikin vain profeetan pyhän lain häpäisemistä, niin minä, jonka edessä tuo solvaava liitto solmittiin, julistan sen pätemättömäksi. Sinun ei tarvitse hänestä erota. Hän ei ole enää sinun. Hän on kenen hyvänsä muslimin, joka haluaa hänet ottaa.»
Sakr-el-Bahr naurahti ivallisesti. »Sellainen muslim», sanoi hän, »on lähempänä minun miekkani tutkainta kuin Mohammedin paratiisia.» Sen sanottuaan hän nousi, ikäänkuin osoittaakseen valmiuttaan.
Asad kavahti samassa hänkin jaloilleen niin kimmoisasti, ettei olisi luullut hänen ikäisensä miehen siihen kykenevän. »Uhkaatko?» huusi hän, silmät hehkuen.