»Kenties», sanoi Rosamund, ja hänen katseensa painui.
Oliver asteli pää kumarassa pienen suojan lattialla edestakaisin. Hänen teki hyvinkin mieli noudattaa Rosamundin pyyntöä, — sillä jos on totta, että sen, joka kaikki tietää, täytyy antaa kaikki anteeksi, se ei olisi milloinkaan voinut olla todempaa kuin sir Oliver Tressilianista puhuttaessa.
Hän kertoi tarinansa. Astellessaan lattialla hän esitti kaikki juurtajaksain, alkaen niistä päivistä, joina oli raatanut kaleeriorjana espanjalaisessa aluksessa, siihen hetkeen asti, jona hän oli Kap Spartelin luona kaappaamassaan espanjalaisessa päättänyt lähteä Englantiin vaatimaan veljeänsä tilille. Hän kertoi tarinansa koruttomasti ja esittämättä ylen runsaasti yksityisseikkoja, mutta toisaalta jättämättä mainitsematta mitään siitä, mikä oli saattanut hänet nykyiseen olotilaansa. Ja kuunteleva Rosamund joutui niin syvän liikutuksen valtaan, että eräänä hetkenä hänen silmissään kimaltelivat kyynelet, joita hän turhaan yritti estää tulvahtamasta. Mutta Oliver asteli lattialla omiin muistoihinsa uppoutuneena, pää kumarassa ja kertaakaan Rosamundiin katsahtamatta, eikä niinmuodoin mitään huomannut.
»Nyt», sanoi hän, ehdittyään vihdoin merkillisen kertomuksensa päähän, »tiedätte, mitkä voimat minua ajoivat. Joku toinen, minua voimakkaampi, olisi kukaties vastustanut ja suostunut mieluummin kuolemaan. Mutta minä en ollut kyllin voimakas. Tai voipa olla niinkin, että minua voimakkaampi oli haluni rangaista, tyydyttää katkeraa vihaani, joksi alkuperäinen Lioneliin kohdistuva rakkauteni oli muuttunut.»
»Samoinkuin minuun kohdistuva tunteenne, kuten olette minulle kertonut», lisäsi Rosamund.
»Ei niin,» huomautti Oliver. »Minä vihasin teitä uskottomuutenne tähden ja kaikkein eniten siitä syystä, että olitte polttanut lukematta kirjeen, jonka lähetin teille Pittin välityksellä. Niin menetellen lisäsitte osaltanne kärsimiäni vääryyksiä, hävititte ainoan mahdollisuuteni todistaa viattomuuttani ja yrittää saada jälleen oikeutta, tuomitsitte minut koko iäkseni niille poluille, joita olin kulkemassa. Mutta silloin en tietänyt, kuinka paljon syytä teillä oli uskoa minut siksi, miltä näytin. En tietänyt, että yleisesti uskottiin minun paenneen. Siitä syystä annan teille mielelläni anteeksi teon, jonka vuoksi tunnustan teitä kerran vihanneeni ja joka yllytti minua viemään teidät mukanani, kun sain teidät käsiini Arwenackissa ollessani siellä Lionelia hakemassa.»
»Tarkoitatteko, ettei aikomuksenne ollut niin menetellä?» kysyi
Rosamund.
»Viedä teidät hänen kerallaan?» kysyi Oliver. »Otan Jumalan todistajakseni, etten ollut ennakolta mitään sellaista ajatellut. Onpa laita niinkin, että voin niin menetellä vain senvuoksi, etten ollut asiaa aikaisemmin harkinnut, sillä jos olisin niin tehnyt, olisin varmaan kyennyt kiusauksen torjumaan. Se valtasi minut yhtäkkiä, kun näin teidät Lionelin seurassa. Tietäessäni nyt, mitä tiedän, luulen saaneeni riittävän rangaistuksen.»
»Luulen ymmärtäväni», kuiskasi Rosamund leppoisasti, sillä Oliverin sanoissa oli värissyt tuima tuska.
Oliver kohotti turbaaninpeittämän päänsä. »Ymmärtäminen merkitsee jotakin», sanoi hän. »Se on ainakin puoli matkaa anteeksiantamukseen. Mutta rikos on sovitettava täydellisesti, ennenkuin anteeksianto voidaan hyväksyä.»