»Mutta tahdotteko sen tehdä?» kysyi Rosamund, äänessä ihmettelyn pohjavirta, joka kuvastui jossakin määrin hänen kasvoissaankin.
»Varsin mielelläni», vastasi Oliver, »koska mitään muuta keinoa ei tarjoudu. Se tulee varmaan vaatimaan muutaman hengen», lisäsi hän, »mutta —» Hän päätti lauseen kohauttamalla hartioitaan.
»Ei, ei, ei! Ei siitä hinnasta!» väitti Rosamund vastaan. Mutta kuinkapa olisikaan Oliver voinut tietää, että Rosamund hinnasta puhuessaan ajatteli vain hänen henkeänsä, jonka otaksui olevan mennyttä, jos Hopeahaikara kutsuttaisiin avuksi?
Oliverin tarkkaavaisuus suuntautui toisaalle, ennenkuin hän ehti mitään vastata. Miehistön puheenhälinä oli saanut kumean uhkaavan sävyn, ja yhtäkkiä kuului pari ääntä vaativan, että Asadin piti lähteä heti merelle viedäkseen aluksensa pois vaarallisen naapurin lähettyviltä. Syy oli Marzakin. Hänen äänensä oli ensimmäisenä lausunut tuon pelokkaan ehdotuksen, ja hänen pelkonsa oli kulovalkeana levinnyt merisissien riveihin.
Laiha Asad kohosi koko pituuteensa suunnaten miehiin katseen, joka oli tyynnyttänyt pahempiakin meteleitä, ja koroittaen äänen, joka oli aikoinaan syössyt vastustamatta satoja miehiä surman suuhun.
»Hiljaa!» käski hän. »Minä olen teidän valtiaanne enkä tarvitse muuta neuvojaa kuin Allahin. Kun katson ajan tulleen, annan käskyn soutajille, mutta en ennen. Takaisin paikoillenne ja pysykää rauhassa!»
Hän ei huolinut ryhtyä asiaa heille selittämään, osoittamaan, kuinka hyvät syyt oli jäädä salaiseen poukamaan ja olla lähtemättä avoimelle merelle. Heidän täytyi noudattaa hänen pelkkää tahtoansa. Heidän asiansa ei ollut asettaa hänen viisauttaan ja päätöksiään kysymyksenalaisiksi.
Mutta Asad-ed-Din oli levännyt ylen pitkät ajat Algierissa Sakr-el-Bahrin ja Biskenin johtamien laivastojen risteillessä Välimerellä. Miehet eivät olleet enää tottuneet hänen äänensä yllytykseen, heidän luottamuksensa hänen arvostelmiensa pätevyyteen ei enää rakentunut aikaisempien kokemusten lujalle perustalle. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin johtanut taisteluun tätä miehistöä eikä ollut tuonut heitä takaisin voittajina ja runsaalla saaliilla varustettuina.
Niinpä he asettivat oman arvostelukykynsä hänen päätöstään vastaan. Heistä näytti uhkarohkealta — kuten Marzak oli huomauttanut — jäädä paikoilleen, ja se seikka, että Asad oli pitemmittä perusteluitta ilmaissut aikeensa, ei suinkaan riittänyt heidän epäilyksiään hälventämään.
Äänten hälinä paisui huolimatta Asadin tuimasta ilmeestä ja kurtistuneista kulmista, ja yhtäkkiä eräs uskonluopio — jota viekas Vigitello salaa yllytti — alkoi huutaa päällikköä, jonka he tunsivat ja johon luottivat: