»Sakr-el-Bahr! Sakr-el-Bahr! Ethän jätä meitä tähän poukamaan, johon tuhoudumme kuin rotat!»
Tuo oli kuin ruutisäiliöön tuiskattu tuli. Lukuisat äänet liittyivät heti huutoon; käsiä heilutettiin kohti Sakr-el-Bahria, joka seisoi heitä ylempänä huolettomana ja ankarannäköisenä nojaten peräkannen kaiteeseen nopealiikkeisessä mielessään punniten siten pakostakin tarjoutuvaa tilaisuutta ja harkiten, mitä hyötyä voi siitä saada.
Asad peräytyi askelen ankaran kiukun valtaamana. Hänen kasvonsa olivat kelmeät, silmät säkenöivät vihanvimmaa, ja käsi kävi miekan jalokivillä koristeltuun kahvaan kumminkaan asetta paljastamatta. Sensijaan hän purki Marzakiin sen myrkyn, jonka arvovallan ilmeistä raukenemista todistava tapaus oli hänen mieleensä nostanut.
»Sinä houkkio!» murahti hän. »Katso, mihin pelkurimaisuutesi on johtanut. Katso, millaisen paholaisen olet nostattanut naismaisella neuvollasi. Sinäkö komentaisit kaleeria! Sinustako koituisi merisissi. Toivoisinpa, että Allah olisi iskenyt minut kuoliaaksi, ennenkuin siitin tuollaisen pojan!»
Marzak väistyi noiden tuimien sanojen tieltä, joita pelkäsi seuraavan vielä pahempien. Hän ei uskaltanut vastata mitään, ei mitenkään puolustautua; sinä hetkenä hän tuskin tohti hengitelläkään.
Rosamund oli sillävälin kiihkeän mielentilansa ajamana edennyt Sakr-el-Bahrin viereen. »Jumala auttaa meitä!» sanoi hän, äänessä hartaan kiitollisuuden sävy. »Nyt teillä on tilaisuus. Miehet tottelevat teitä.»
Sakr-el-Bahr katsahti häneen ja hymyili hänen kiihkeydelleen. »Niin, mistress, he tottelevat minua», virkkoi hän. Hän oli ehtinyt muutamien kuluneiden tuokioiden aikana tehdä päätöksensä. Vaikka Asad epäilemättä oli oikeassa ja vaikka olikin viisainta jäädä poukaman piiloon, missä he hyvin luultavasti säilyisivät kenenkään keksimättä, ei miestenkään mielipide ollut aivan virheellinen. Jos he olisivat lähteneet merelle, he olisivat itäistä suuntaa pitämällä voineet jäädä samoin huomaamatta, ja jos airojen loiske kuuluisikin niemen toisella puolella olevaan alukseen, kuluisi ankkurin nostamiseen ja lähtöön niin pitkä aika, että kaleeri ehtisi hyvään matkaan orjien ponnistaessa lihastensa koko voimaa. Tuuli, joka oli harkinnoissa tärkeällä sijalla, oli tyyntynyt siinä määrin, että yksinomaan sen varassa liikkuvalle takaa-ajajalle sopi nauraa. Ainoana vaarana olivat niinmuodoin vihollisen aluksen tykit, ja Sakr-el-Bahr tiesi kokemuksesta, ettei tämä vaara ollut kovinkaan suuri.
Niin hänen oli vasten tahtoaan pakko päättää, että oli suurin piirtein katsoen viisaampaa politiikkaa, jos kannatti Asadia, ja täysin luottaen miesten tottelevaisuuteen hän lohdutti itseään ajattelemalla, että hänelle voi tarjoutua moraalisen voiton mahdollisuus, jota kävi varmemmin hyväkseen käyttäminen.
Vastaukseksi hän kiiruhti keskikannelle sijoittuen Asadin viereen. Asad silmäili tulijaa vihaisen epäluuloisesti; hän oli jo ennakolta ajatellut, että asiain tällä kannalla ollen Sakr-el-Bahr asettuisi häntä vastustamaan ottaakseen nuo kapinalliset täysin valtaansa ja saadakseen tilanteesta mahdollisimman suuren hyödyn. Hän paljasti hitaasti miekkansa, ja Sakr-el-Bahr katseli häntä syrjäkarein, mutta osoittamatta mitenkään mitään huomanneensa, kääntyen vain miehiä puhuttelemaan.
»Mitä nyt?» jyrisi hän vihoissaan. »Mitä tämä merkitsee? Oletteko kuuroja, kun ette kuule paššanne, Allahin ylentämän käskyjä, vaan uskallatte koroittaa kapinalliset äänenne ja ilmaista oman tahtonne?»