Huolimatta jäädä odottamaan nähdäkseen miesten hajaantuvan kaidepuun luota ja paneutuvan pitkäkseen kokkakannelle hän kääntyi Asadin puoleen.
»Olisi kenties ollut hyvä hirttää tuo koira, joka puhui Dragutista», sanoi hän. »Mutta minä en ole tottunut milloinkaan kohtelemaan tylysti miehiäni.» Siinä kaikki.
Asadin hämmästys oli muuttunut äkkiä ihailuksi ja jonkinlaiseksi katumukseksi, mutta nyt hänen mieleensä hiipi myrkyllinen kateus, kun hän näki Sakr-el-Bahrin onnistuvan siinä, missä oli itse kärsinyt auttamattoman tappion. Tuo kateudentunne levisi joka suuntaan kuin öljyläikkä. Se pahansuopuus, jota hän oli aikaisemmin tuntenut Sakr-el-Bahria kohtaan, muuttui nyt nimenomaiseksi vihaksi suuntautuessaan henkilöön, joka anasti sen voiman ja käskyvallan, jonka piti kuulua yksin paššalle. Algierissa ei varmaankaan ollut sijaa heille molemmille.
Siitä syystä ne kiittävät sanat, jotka olivat olleet nousemassa hänen huulilleen, jähmettyivät, kun hän ja Sakr-el-Bahr seisoivat siinä vastatusten. Asad katseli päällikköä kapenevin ilkein silmin, joiden ilmeen ainoastaan houkkio olisi voinut käsittää väärin.
Sakr-el-Bahr ei ollut houkkio, ja hän ei käsittänyt sitä väärin tuokionkaan aikana. Hän tunsi sydäntään kuristavan, ja hänessä kumpusi ilmi pahansuopuus toisen pahansuopuuden kutsumana. Hän melkein katui, ettei ollut käyttänyt hyväkseen miehistön heikkouden ja kapinallisuuden hetkeä yrittääkseen lopullisesti kukistaa Asadin valtaa.
Sovinnolliset sanat, jotka hän oli aikonut lausua, jäivät nyt lausumatta. Asadin myrkylliseen katseeseen hän vastasi aina valmiilla ivallaan. Hän kääntyi Biskenin puoleen.
»Mene», käski hän lyhyesti, »ja vie tuo tuima merisissi kerallasi». Hän viittasi Marzakiin.
Bisken kääntyi Asadin puoleen. »Käsketkö niin, herrani?» kysyi hän.
Asad nyökkäsi mitään virkkamatta ja viittasi häntä menemään säikähtyneen Marzakin keralla.
»Herrani», virkkoi Sakr-el-Bahr, kun he olivat jääneet kahden kesken, »eilen minä ehdotin, että korjaisimme välillemme syntyneen rikkoutuman, mutta sinä et suostunut. Mutta jos nyt olisin ollut sellainen petturi ja kapinoitsija kuin sanot, olisin voinut käyttää täysin määrin hyväkseni sissieni mielialaa. Jos olisin niin tehnyt, minun ei tarvitsisi enää ehdotella eikä anella. Asianani olisi sanella. Koska olen niin loistavasti todistanut sinulle uskollisuuteni, toivon ja uskon, että suot minulle menettämäni luottamuksen ja että suostut tuota frankkilaista tyttöä koskevaan ehdotukseeni.»