Oliverin ei tarvinnut kysyä, mitä hän tarkoitti. Hän ymmärsi heti, että
Rosamund oli väärin tulkinnut näkemänsä kohtauksen.
»Tahdon vain huomauttaa», virkkoi hän erittäin vakavasti, »että olette kerran ennen tehnyt minulle vääryyttä ylen kärkkäästi minua tuomitsemalla, kuten olette itse havainnut.»
Tuo hieman järkytti Rosamundin varmaa uskoa. »Mutta kuinka…» aloitti hän.
»Pyydän vain teitä siirtämään tuomiotanne, kunnes asiat ehtivät päätökseen. Jos saan elää, pelastan teidät. Toistaiseksi pyydän teitä pysymään hytissänne. Minulla ei ole apua siitä, että teidät nähdään.»
Rosamund katsahti häneen, huulilla selityksen pyyntö. Mutta sitten hän totteli tyynesti käskevää ääntä ja katsetta ja vetäytyi verhon taakse.
Kahdeskymmenes luku.
VIESTI.
Lopun päivää Rosamund pysytteli hytissään hartaasti haluten tietää, mitä tulisi tapahtumaan, ja kokien sitä suurempaa kidutusta, kun Sakr-el-Bahr ei käynyt hänen luonansa, vaikka kului tunti toisensa jälkeen. Iltapuolella hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan lähti jälleen ulos, ja hetki sattui olemaan epäsuotuisa.
Aurinko oli mennyt mailleen, ja kaleerissa luettiin iltarukousta; koko miehistö oli painunut rukousasentoon. Tuon havaittuaan Rosamund vetäytyi vaistomaisesti takaisin ja jäi verhon taakse, kunnes rukous oli päättynyt. Sitten hän siirsi verhon syrjään, kumminkaan astumatta vahdissa olevien nuubialaisten ohi, ja näki vasemmalla puolellansa, katoksen alla, Asad-ed-Dinin Marzakin, Biskenin ja parin muun upseerin seurassa sohvalla istumassa. Hänen katseensa etsi Sakr-el-Bahria, joka kohta näkyikin tulevan pitkin, keinahtelevin askelin laivamiesten jäljessä, jotka jakoivat orjille heidän laihoja illallisannoksiansa.
Yhtäkkiä hän pysähtyi Lionelin luo, joka istui airon päässä ihan käytävän vieressä. Hän lausui hänelle tuimasti jotakin frankkilaiskielellä, jota Lionel ei ymmärtänyt, ja sanat kaikuivat niin selvinä — se oli tarkoituskin — että kaikki peräkannella olijat ne kuulivat.