»Kuinka on laita, sinä koira? Sopiiko kaleeriorjanaolo hyvinkin sinun hempeälle vatsallesi?»
Lionel katsahti häneen. »Mitä sanot?» kysyi hän englanninkielellä.
Sakr-el-Bahr kumartui hänen puoleensa, ja kaikki voivat nähdä, että hänen kasvonsa olivat ilkeät ja ivalliset. Hän puhui varmaan hänkin englanninkieltä, mutta Rosamund kuuli siitä vain epämääräisen hyminän, joskin puhujan kasvojenilme näytti selvästi osoittavan sanojen tarkoitusta. Mutta Rosamund ei aavistanutkaan asian todellista laitaa. Sakr-el-Bahrin kasvojen ilme oli pelkkä naamio.
»Älä välitä ilmeistäni», sanoi hän. »Tahdon saada nuo tuolla luulemaan, että solvaan sinua. Koeta sinä näyttää mieheltä, joka on solvauksen esineenä. Kimmurtele tai murise, mutta kuuntele. Muistatko, kuinka kerran poikasina uimme Penarrow'sta Trefusis-niemeen?»
»Mitä tarkoitat?» kysyi Lionel, ja hänen ilmeensä oli niin luontevan tympeä kuin Sakr-el-Bahr suinkin voi toivoa.
»Tekisi mieleni tietää, kykenetkö vielä uimaan niin pitkän matkan. Jos kykenet, niin sinua odottaa maukas illallinen perillä — sir John Killigrew'n laivassa. Etkö ole kuullut? Hopeahaikara on ankkurissa lahdelmassa tuon niemen takana. Luuletko voivasi uida sinne, jos suon sinulle tilaisuuden?»
Lionel tuijotti häneen ylen hämmästyneenä. »Pilkkaatko minua?» kysyi hän vihdoin.
»Minkätähden pilkkaisin sinua sillä tavalla!»
»Etkö pilkkaa, jos ehdottelet minulle pelastuskeinoa?»
Sakr-el-Bahr naurahti ja ivaili nyt todenteolla. Hän nojasi jalkansa soutajain penkkiin ja kyynärpäänsä polveensa niin että hänen kasvonsa tulivat aivan lähelle Lionelin kasvoja.