Oliver silmäili häntä, huulilla hieno, katkera hymy, ymmärtäen hänen mielialansa samoinkuin aikeiden tyhjäksi tekemistä koskevan hämärän uhkauksenkin.
Oliverin äänessä oli jotakin sellaista, mikä pakotti kuuntelemaan; hänen tyyni puheensa sai Rosamundin jälleen tuijottamaan häneen.
»Tarkoitan Lionelia, luonnollisesti», virkkoi Oliver vastaten hänen kysymykseensä. »Tuo kohtaus välillämme, isku ja pyörtyminen ja muu — oli kaikki teeskentelyä. Samoin ampuminen jälkeenpäin. Marzakia kilpasille haastaessani tahdoin vain voittaa aikaa — olla ampumatta, kunnes Lionelin pää oli häipynyt niin himmeäksi, ettei kukaan voinut sanoa, oliko se vielä näkyvissä vai ei. Nuoleni putosi kauas hänestä, kuten oli tarkoituksenikin. Hän ui niemen ympäri vieden minulta viestiä sir John Killigrew'lle. Hän oli aikoinaan voimallinen uimari ja pääsee varmaan helposti perille. Tämän tahdoin teille ilmoittaa.»
Rosamund silmäili häntä kauan aikaa mitään virkkamatta. »Puhutko totta?» kysyi hän vihdoin hiljaa.
Oliver kohautti olkapäitään. »Teidän lienee vaikeata keksiä, mistä syystä tässä valehtelisin.»
Rosamund istuutui äkkiä sohvaan. Näytti melkein kuin hän olisi siihen lysähtänyt voimien pettäessä; ja yhtäkkiä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.
»Ja minä… minä luulin sinun… luulin —»
»Aivan niin», keskeytti Oliver karusti. »Olet aina luullut minusta kaikkein parasta.»
Sen sanottuaan hän käännähti ja poistui.
Yhdeskolmatta luku.