KUOLEMAANMENIJÄ.
Oliver poistui Rosamundin luota katkerin mielin ja jättäen viimeksimainitun ankaran masennuksen tilaan. Tämän viimeksi tehdyn vääryyden tunto oli niin valtava, että siitä koitui hänelle mittapuu aikaisempien vääryyksien arvostelemista varten. Hänen ylen kiihtynyt mielensä kenties näki asiat väärässä valossa, liioitteli niitä, kunnes hänestä tuntui, että kaikki ne kärsimykset ja kaikki se paha, mistä tämä kronikka on kertonut, olivat hänen oman synnillisen uskottomuutensa välitön hedelmä.
Koska kaiken vilpittömän katumuksen välttämättä täytyy herättää harrasta sovittamisen halua, tapahtui niin tässäkin. Ellei Oliver olisi poistunut niin äkkiarvaamatta, hän olisi nähnyt Rosamundin polvillaan edessään pyytämässä anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, minkä hänen ajatuksensa olivat Oliverille tuottaneet, ja tunnustamassa omaa ehdotonta arvottomuuttansa ja halpamaisuuttansa. Mutta koska oikeutettu loukkaantuminen oli hänet karkoittanut, Rosamundilla ei ollut muuta neuvoa kuin istua tuota kaikkea mielessään hautoen ja miettien, kuinka sommittelisi anteeksipyyntönsä Oliverin palattua.
Mutta tunnit kuluivat ja Oliveria ei kuulunut. Sitten iski Rosamundin mieleen melkein kauhua herättävä ajatus, että sir John Killigrew'n alus voi aivan pian ehtiä heidän kimppuunsa. Hajamielisyydessään hän oli tuskin tullut ajatelleeksikaan tuota seikkaa. Sen nyt mieleen johtuessa hän oli huolissaan yksinomaan sir Oliverin vuoksi. Entäpä jos syntyisi tappelu ja jos hänet kenties siinä tuhoaisivat joko englantilaiset tai merisissit, jotka hän oli hänen, Rosamundin vuoksi pettänyt, tuhoutuisi kuulematta hänen katumustunnustustaan, lausumatta niitä anteeksiannon sanoja, joita hänen sielunsa isosi ja janosi?
Lienee ollut puolenyön aika, kun Rosamund ei enää kyennyt sietämään odotuksen jännitystä, vaan nousi ja lähti hiljaa ovelle. Hän kohotti oviverhoa ja oli ulos astuessaan kompastua kynnyksen edessä makaavaan ihmiseen. Hän kumartui katsomaan ja tunsi isonmaston ja peräkaiteen lyhtyjen himmeässä valossa sir Oliverin, joka ilmeisesti nukkui. Välittämättä nuubialaisista, jotka liikkumattomien kuvapatsaiden kaltaisina seisoivat vahdissa, hän oli yhä kumartuneena nukkujan yli ja painui hitaasti polvilleen hänen viereensä. Hänen silmissään oli kyyneliä, jotka oli kirvoittanut suureen uskollisuuteen kohdistuva hellä ihmettelyn ja kiitollisuuden tunne. Hän ei tietänyt, että Oliver oli maannut siinä edellisenkin yön, mutta hänelle riitti, että hän oli siinä nyt. Hän tunsi omituista syvää liikutusta ajatellessaan, että se mies, jota hän oli aina epäillyt ja väärin tuominnut, sijoitti nukkuessaankin ruumiinsa hänen suojakseen.
Rosamund huokasi, ja nukkujan uni oli niin herkkä ja valpas, että hän nousi heti istumaan. Siinä he silmäilivät toisiansa, tummat partaiset haukanpiirteet valkoisten hohtelevien kasvojen edessä.
»Mitä nyt?» kuiskasi Oliver.
Rosamund väistyi heti taaksepäin tuon kysymyksen säikähdyttämänä. Sitten hän toipui, koki naiselliseen tapaan piilottaa ja peittää varsinaista tarkoitustansa nyt, kun olisi voinut sen toteuttaa.
»Luuletteko», änkytti hän, »että Lionel on saavuttanut sir Johnin aluksen?»
Oliver katsahti katoksen alla olevaan sohvaan päin, missä Asad nukkui. Kaikki oli hiljaa. Sitäpaitsi oli kysymys esitetty englanninkielellä. Hän nousi ja ojensi kätensä auttaakseen Rosamundia seisaalleen. Sitten hän viittasi hänelle kehoittaen lähtemään hyttiin ja meni sinne itse hänen jäljessään.