Rosamund istuutui jälleen sohvaan ja istui siinä äärimmäisen toivottomana, kädet riipuksissa. »Nyt ymmärrän», sanoi hän. »Ymmärrän. Minä teille sen kohtalon tuotan. Lähettäessänne Lionelin tuolle retkelle te vapaaehtoisesti tarjositte henkenne, jotta minä pääsisin omaisteni luo. Teillä ei ollut mitään oikeutta menetellä niin neuvottelematta sitä ennen minun kanssani. Teillä ei ollut oikeutta edellyttää minun suostuvan sellaiseen asiaan. Minä en hyväksy sellaista uhria. En hyväksy, sir Oliver.»
»Teillä ei kumminkaan ole valitsemisen varaa, Jumalan kiitos!» vastasi Oliver. »Mutta te johdutte päätelmissänne harhateille. Minä yksin olen tämän kohtalon itselleni tuottanut. Se on mielettömän tekoni varsin luonnollinen hedelmä. Se kimmahtaa takaisin minuun niinkuin kaikki paha tekijäänsä.» Hän kohautti hartioitaan ikäänkuin lopettaakseen keskustelemisen tästä asiasta. Sitten hänen äänensä muuttui merkillisen araksi, pehmeäksi ja leppoisaksi. »Olisi ehkä liikaa,» sanoi hän, »jos pyytäisin teitä antamaan anteeksi kaikki ne kärsimykset, joita olen teille tuottanut?»
»Luulenpa», vastasi Rosamund, »että on minun asiani pyytää anteeksi teiltä.»
»Minulta?»
»Uskottomuuttani, joka on ollut kaiken onnettomuuden lähteenä. Sitä, että kärkkäästi uskoin teistä pahaa viisi vuotta sitten, että poltin kirjeenne sitä lukematta samalla tuhoten viattomuutenne todistuksen.»
Oliver hymyili hänelle erittäin ystävällisesti. »Luulenpa että sanoitte vaistonne teitä johtaneen. Vaikka en ollutkaan tehnyt tekoa, josta minua syytettiin, vaistonne tiesi minut pahaksi, ja vaistonne oli oikeassa, sillä minä olen paha — ja minun täytyy olla. Nuo ovat omat sananne. Älkää kumminkaan luulko, että niillä teitä ivailen. Olen tullut tuntemaan niissä piilevän totuuden.»
Rosamund ojensi hänelle kätensä. »Jospa… jospa sanon tulleeni huomaamaan, kuinka väärät kaikki nuo ajatukseni olivat?»
»Käsitän asian niin, että sydämenne osoittaa inhimillistä rakkautta henkilölle, joka on joutunut sellaiseen äärimmäiseen tilaan kuin minä nyt. Vaistonne ei johtanut harhaan.»
»Johti! Johti varmaan!»
Oliverin vakaumus ei kumminkaan ollut järkytettävissä. Hän pudisti päätänsä, kasvot synkkinä. »Yksikään mies, joka ei ole paha, ei olisi voinut tehdä teille, mitä minä olen tehnyt, olipa koulutus kuinka ankara tahansa. Käsitän sen nyt aivan selvästi — niinkuin ihminen yleensäkin käsittää viimeisinä hetkinänsä salattuja asioita.